Today my mother wondered out loud whether there’s a curse on our family.
I say no.
But I get her. Meningitis, blood poisoning, pneumonia, depression, coma, cancer. Two people, our people, in intensive care. One week.
There have been too many weeks like this.
Today I’m going to Turku, to give a hug to a family member who’s fighting for her life in the hospital.
Maybe together we can take a little moment to listen to seashell voices.
Even for just a moment.
~*♥*~
ladybohemia.com 
Tsemppiä matkaan ja paljon haleja! Ehkä elämä vain on…
Elämä on. Ja siitä rakas Vuokko-tätini opetti minulle jälleen jotakin niin arvokasta. Siellä hän lepäsi suuren syöpäleikkauksen ja sydänongelmien jäljiltä, muutama tärkeä sisäelin kevyempänä, mutta huumorintajusta tai elämänilosta eivät kirurgit olleet vieneet piiruakaan. Enpäs muista milloin olisin viimeksi nauranut niin sydämeni pohjasta kuin Vuokon pulppuileville jutuille, joita iloiset silmäniskut sopivasti säestivät.
79-vuotias tätini oli jopa ristinyt tippapullonsa mustasukkaiseksi sulhaseksi, se kun ei yksin päästäisi häntä mihinkään.
Olen niin onnellinen että matkasin häntä katsomaan. Sain vierailusta taatusti niin paljon enemmän kuin rakas tätini.