Intia on kiehtovin maa, jossa olen koskaan saanut viettänyt aikaa. Rakastan sen kaoottisuutta ja kakofoniaa, ihmisten lämpöä ja aitoutta, kulttuurien, kielten, tapojen ja uskontojen sekamelskaa, hehkuvassa auringossa loistavien jalokivenväristen sarien liehuntaa, kardemummateetä, tuhansien makujen tulista ruokaa, tuhatvuotista perspektiiviä elämään….

Intiaa.  Harmonian ja kaaoksen ainutkertaista yhteiseloa.

Kiertäessäni Rajasthania törmäsin kuitenkin ilmiöön joka kouraisi syvältä. Olette varmaan kuulleetkin satista, traditiosta jossa aviomiehen kuollessa vaimo poltetaan roviolla elävältä hänen kanssaan. Käytäntö on laissa kielletty, mutta niinpä on esimerkiksi kastilaitoskin…

Jouduin kasvotusten satin kanssa jodphurilaisessa linnoituksessa, jossa aikoinaan  maharajan kuollessa hänen kaikki vaimonsa seurasivat miestä tuleen. Maharajoja oli ollut kymmeniä, joten tällaisia savitauluja oli niinikään kymmeniä. Tapana oli, että kulkiessaan ovestaan viimeisen kerran vaimo jättää kädenjälkensä saviseinään.

Tällä maharajalla (ja niillä kaikilla muillakin) oli vaimoja riittänyt. Eniten minua järkytti se, että osa kädenjäljistä oli niin pieniä. Kuin lapsen käsiä.

Toinen yllättävä paikka jossa kohtasimme sati-käytännön oli temppeli joka oli pyhitetty näille velvollisuutensa täyttäneille naisille. Temppeli on tunnettu läpi Intian hedelmällisyyden kehtona; pariskunnat joilla on vaikeuksia saada lapsia tulevat sinne sankoin joukoin rukoilemaan itselleen vauvaa.

Paikalliset eivät tuntuneet kokevan tilanteen ja paikan ristiriitaisuutta, mutta meille temppelin todellisuutta oli lähes mahdotonta käsittää. Erityisesti kun usein vanhoille miehille on naitettu vaimoiksi nuoria tyttöjä, lapsivaimoja jopa. Sitten näiden naisten ja tyttölasten muistopaikalla rukoilllaan uusia vauvoja.

Minkähänlainen elämä näitä rukouksista syntyviä lapsia odottaa, jos he syntyvät tyttöinä tänne karuun agraariyhteiskuntaan, jossa naisten oikeudet ovat pitkälti samalla tasolla kuin satoja ja tuhansia vuosia aiemminkin?

Moderni urbaani Intia on tietenkin aivan toinen maailma, eivätkä koulutetut ja kansainväliset intialaiset mielellään edes tunnusta näiden ilmiöiden olemassaoloa. Mutta oman kokemukseni mukaan molemmat maailmat ovat totta. Tänäänkin.

Olen vieläkin aivan sanaton kun palaan näihin kuviin ja muistoihin.

En voisi käyttää niin laimeaa ilmaisua, että pidän Frida Kahlon taiteesta. Pikemminkin se järkyttää, häiritsee, vaivaa minua. Muutamia töitä rakastan yli kaiken mutta en haluaisi niitä kotiini (jos moinen mahdollisuus sattuisi tarjoutumaan). Niissä on niin ääretön määrä tuskaa. Kahlon töiden lähellä en kykene rentoutumaan.

Pidimme joitakin vuosia sitten sapattivapaan jonka aikana kiersimme mm. Meksikoa Yukatanista Mexico Cityyn, paikallisilla busseilla. Halusin ehdottomasti nähdä Frida Kahlon ja Diego Riveran kodin ja jotenkin ymmärtää maailmaa Fridan maalausten takana hieman paremmin.  Vierailumme heidän kodeissaan oli ikimuistoinen.

Frida ja Diego asuivat samalla tontilla, Frida vaaleansinisessä La Casa Azulissa, Diego vaaleanpunaisessa talossa, joita yhdisti silta.

Fridan talossa oli jäljellä sänky, jossa hän oli joutunut viettämään suuren osan elämästään:

Kauneus oli Fridalle elintärkeää. Jopa hänen tuskaisat korsettinsa, joita hän joutui vaurioituneen selkärankansa vuoksi aina pitämään, olivat upeasti koristeltuja:

Diegon kodissa puolestaan oli maalauksia hänen kauniista rakastajattaristaan.

Lukuisista eroistaan ja ilmeisen repivästä suhteestaan huolimatta Frida piti Diegoa elämänsä miehenä kuolemaansa saakka.

Sekä Diego että Frida olivat vakaumuksellisia kommunisteja, ja he tarjosivat Venäjältä paenneelle Leo Trotskille ja hänen vaimolleeen turvapaikan kotoaan Mexico Cityssä. Ystävyys kuitenkin päättyi kun Frida ja Trotski heittäytyivät lyhyeen suhteeseen. Kahlon kannattajat tulkitsivat Fridan avioliiton ulkopuolisia suhteita petetyn naisen kostoksi, mutta totuutta tuskin tietää enää kukaan.

Trotski yritettiin salamurhata useita kertoja Meksikossa, ja lopulta Neuvostoliiton tiedustelupalvelun lähettämä agentti siinä onnistuikin. Kävimme myös Trotskin kodissa – seuraavat kuvat eivät ole herkkäsieluisille..

Salamurhaaja oli soluttautunut Trotskin lähipiiriin ja yllätti hänet työhuoneessaan, aseenaan hakku.

Fridan ystävä Dorothy Hale päätyi tekemään nuorena itsemurhan ja naisen äiti pyysi Fridaa kunnioittamaan tyttärensä muistoa tekemällä hänestä maalauksen. Tyylilleen uskollisena Frida maalasi taulun itsemurhasta. Dorothyn äiti ei koskaan antanut tekoa anteeksi.

Fridan etniset asut ja korut olivat maailmankuuluja. Löysin Mexico Cityn Coyoacánista korusepän (perheen, jonka miehet ovat olleet koruseppiä vuosisatoja), ja jotka olivat valmistaneet suurimman osan Fridan koruista. Seinillään heillä oli kuvia Jacqueline Kennedystä, Maria Callasista, prinsessa Dianasta jopa, suvun meksikolaiskoruissa. Ostin heiltä uskomattomat ametisti/hopea/turkoosi korvakorut ja riipuksen. Ne ovat suurimpia aarteitani. Laitan niistä kuvia myöhemmin…

Tässä Fridan omia aarteita

Fridan ja Diegon rakkaustarina kesti Fridan kuolemaan (joka oli todennäköisesti itsemurha) saakka. Fridan kuoltua Diego meni pikaisesti uudelleen naimisiin.

Aina kun luulen nähneeni kaiken lyö maailma minua kuvaannollisesti sanottuna halolla päähän.

Totuus on niin paljon uskomattomintakin tarua ihmeellisempää.

Eräs kauneimmista aarteistani on tämä Rajasthanista löytämäni käsintehty rannerengas.

Se on valmistettu ikivanhalla kundankari-tekniikalla, joka on niin vaativaa että yhden riipuksen työstäminen voi kestää kuukausia.

Löysin tämän harvinaisuuden jumalattaren avulla.

Etsimme yömyöhällä turvallista nukkumapaikkaa keskeltä ei-mitään. Näimme tyhjän maantien sivussa ikivanhan linnoituksen, josta pieni kulma oli valaistu. Menimme kysymään voisimmeko yöpyä heillä.

Osoittautui, että rapistuneessa linnoituksessa asui köyhtynyt entisen maharajan perhe. Tyypillisellä intialaisella vieraanvaraisuudella he kutsuivat meidät vieraikseen, kestitsivät ja hoivasivat. Illalliselle meille järjestettiin jopa tanssiesitys; vanha mies soitti jotakin kitarantapaista, ja hänen nuori vaimonsa tanssi perinteistä huntutanssia. Jossakin vaihessa ymmärsimme, että vaimo olikin mies. Me länsimaiset liberaalit olimme ainoita, joita asia hieman hämmensi.

Tätä niin rakastan Intiassa.

Aamulla olimme jo kuin yhtä perhettä linnoituksen asukkaiden kanssa. Aamupalalla he ilmoittivat, että tänään on heidän jumalattarensa vuosittaisen kävelylenkin aika. Minut kutsuttiin kunniavieraaksi mukaan pukemaan, meikkaamaan ja koristelemaan jumalatarta.

En oikein tiennyt mitä odottaa… Tällaiseksi hän sitten osoittautui:

Kun jumalatar oli asianmukaisesti valmisteltu ja meikattu (ja siihen meni tunteja) lähti koko kylä yhtenä kulkueena viemään häntä perinteiselle kävelylle. Jokaisessa mökissä ja hökkelissä hänelle tarjottiin kukkia, hunajaisia karamelleja tai koruja.

Lähtiessämme jatkamaan matkaamme ihailin linnanrouvan käsikorua – ja hän vaati ehdottomasti saada lahjoittaa sen minulle. Olimmehan intialaisittain ajatellen yhtä perhettä.

Intia on taikaa. Mahdotonta sanoin kuvailla, mutta kun esimerkiksi käytän käsirengastani tai muita paikallisten ystävieni rakkaudella antamia lahjoja, voin sen tuntea.

Näin tämän taulun taidegallerian ikkunassa ehkä viitisen vuotta sitten. Rakastuin siihen niin, että kävin joka päivä tuijottamassa sitä ikkunan takaa.

Koska en kerta kaikkiaan pystynyt ostamaan sitä omakseni, otin lohdutukseksi edes valokuvan. Kuva vain ei tee oikeutta alkuperäisen maalauksen värien hehkulle, liikkeen lennokkuudelle, tanssin vapaudelle ja vauhdille, elämisen riemulle.

Tätä taideteosta varten on kotonani paikka odottamassa, jos vielä joskus kohtaamme…