… tai no, vanhalla puutarhatuolilla sänkyni vieressä…

… on kirja jota olen odottanut ja toivonut enemmän kuin ehkä mitään muuta romaania. Ingrid Betancourtin Even Silence Has an End.

Luin Ingridin ensimmäisen kirjan kymmenisen vuotta sitten. Siinä hän kertoo taistelustaan korruptiota ja huumekartelleja vastaan Kolumbiassa – kirja päättyy siihen kun tämä uskomattoman vahva ja upea nainen päättää hakea Kolumbian presidentiksi ja kesken kamppanjan terroristijärjestö FARC kidnappaa hänet.

Tämä tarina on siis totta.

Ja saa minut ihmettelemään mitä ihmettä olen itse ehtinyt tehdä elämälläni…

Ingrid viettää seuraavat kuusi vuotta Kolumbian viidakoissa FARCin vankina. Seuraavaa kirjaa siis sai odottaa kunnes / jos hän vapautuisi. Even Silence Has an End on hänen tarinansa noista vuosista. 

No niin. Sisältää juonipaljastuksia tästä eteenpäin…

Ingrid yrittää paeta Amazonin viidakossa, kerta toisensa jälkeen. Ja kerta kerralta rangaistukset hänen kapinallisuudestaan tulevat julmemmiksi.

FARC noudattaa omaa, absurdia ja hierarkkista sääntökoodistoaan. Ingridin ystävä Clara kokee vankeudessa ehkä uskomattomimman kohtalon. Hän toteaa biologisen kellonsa tikittävän niin lujaa että lapsettomaksi jääminen uhkaa vankeuden pitkittyessä. Clara siispä anoo FARCilta poikkeuslupaa saada lapsen viidakossa (mitään ei todellakaan tehty ilman komentajan lupaa!). FARCin korkein johto konsultoi myös Ingridiä (joka yrittää ylipuhua ystävänsä), mutta lopulta Claran pyyntöön suostutaan, naiseuden vaalimisen nimissä:-).

Clara saa vauvan viidakossa. Ingrid on ainoa ihminen joka tietää vauvan isän henkilöllisyyden. FARC päättää lapsen hoidosta ja kohtalosta – jatkuvilla tappavan raskailla pakomatkoilla Amazonasin viidakossa on liian hankalaa pitää pikkuista mukana. Emmanuel-vauva annetaan hoidettavaksi sijaisperheeseen, joille kerrotaan että lapsi on orpo. 

Vuosien kuluttua Claran vapauduttua hän – kuin ihmeen kautta – löytää jälleen poikansa.

 Totuus on todellakin niin paljon tarua ihmeellisempää..

Ingrid sairastaa hepatiitin, joutuu sairaana viikkojen mittaisille marsseille viidakossa kun sotilaat ovat FARCin kintereillä, ja säilyy hädintuskin hengissä. Muutaman kerran vankeuden aikana hänestä lähetetään elinmerkkejä – valokuva tai nauhoitettu viesti – ulkomaailmaan, jotta hänen arvonsa neuvotteluissa panttivankien vaihdosta Kolumbian hallituksen kanssa säilyisi.

Vangit saavat kuulla omaistensa tervehdyksiä radiosta – Ingridin lapset ja äiti kamppanjoivat väsymättä hänen vapauttamisensa puolesta. Tämä saa Ingridin roikkumaan kiinni toivossa ja yrittämään pakenemista uudelleen ja uudelleen.

FARC puolestaan käyttää psykologisia kikkoja nujertaakseen vankiensa taistelutahdon. Erään pakoretken jälkeen komentaja määrää kolme miestään tekemään Ingridille seksuaalista väkivaltaa (hän kertoo asiasta verhotusti mutta näin sen tulkitsin – toivottavasti olen väärässä).

Ingridin nähtäväksi järjestetään – ikäänkuin sattumalta – sanomalehti, josta hän saa lukea rakkaan isänsä kuolleen hänen vankeutensa aikana.

Vangeilta kielletään heidän ainoa yhteytensä ulkomaailmaan, radio, jos he niskuroivat hiemankin.

FARCin taistelijat tappavat näyttävästi jättiläisanakondan joka hyökkää naissotilaan kimppuun hänen peseytyessään joessa, näyttääkseen panttivangeilleen mitä vedessä piilee jos he yrittävät paeta sitä kautta.

FARCilla on oma jaostonsa lapsille, jotka ovat usein liittyneet järjestöön koska he ovat joko rutiköyhiä tai orpoja. Lasten aivopesu ja muokkaaminen järjestön muottiin on surullisen tehokasta.

En ole koskaan käynyt Kolumbiassa, mutta vastaavaan ilmiöön olen tutustunut hieman Perussa ja Meksikossa. Opiskelin Perun Cuscossa hetken ajan espanjaa ja opettajani Yolanda – todella herttainen ja ihana ihminen – oli vannoutunut Loistavan polun ja Abimael Guzmanin kannattaja. Oli todellakin avartava kokemus keskustella hänen kanssaan politiikasta. Yolanda nimittäin edusti Perun erittäin harvalukuista koulutettua ja kielitaitoista intiaaniväestöä. Vaikka hänellä oli vapaa pääsy internettiin ja kaikki maailman tieto saatavillaan, kieltäytyi hän uskomasta mitään negatiivista Loistavasta polusta. Kaikki liikettä kohtaan esitetty kritiikki oli hänen mielestään hallituksen propagandaa. Kävimme Yolandan kanssa jopa katsomassa suuren Perua kiertävän valokuvanäyttelyn, jossa paljastettiin sekä hallituksen että Loistavan polun tekemiä veritöitä (totuuskomission hengessä), mutta kategorisesti hän uskoi vain sen puolen mitä hallituksen tekemistä ihmisoikeusrikkomuksista oli dokumentoitu.

Aluksi en millään ymmärtänyt hänen kantaansa, sillä Yolanda oli selkeästi niin älykäs ja  tiedostava ihminen. Olisin odottanut tällaisen maan sivistyneistön edustajan kykenevän näkemään ikäänkuin kolikon molemmat puolet.

Kun kuitenkin olin kierrellyt Perussa kuukauden ja nähnyt kaikkialla vallitsevan, loppumattoman  kurjuuden intiaaniväestön keskuudessa, ymmärsin Yolandaa paremmin.

 Ehkä hänen oli pakko uskoa edes johonkin.

Mexicon Chiapasissa törmäsimme hieman vastaavaan ilmiöön. Alkuperäinen intiaaniväestö eli edelleen surkeassa kurjuudessa ja heidän joukossaan osoitettiin yleisesti lämminhenkistä solidaarisuutta Subcomandante Marcosille. San Cristóbal de las Casasissa miltei jokainen intiaanien pikkukauppa tai katukauppias ilmoitti (edelleen, vuonna 2004!) antavansa osan tuotoistaan Marcosille ja zapatistoille, riippumatta asiakkaiden (tai paikallisten poliisien) sympatioista puoleen tai toiseen.

Marcos edustaa tietysti ihan erilaista joukkiota kuin Guzman, FARCista puhumattakaan, mutta jotakin samaa on alkuperäiskansojen kärsimyksestä nousseiden äärilliikkeiden mekanismeissa…

Tällaisia kun olen juuttunut analysoimaan, on tämä kiehtova kirja vieläkin kesken yöpöydälläni, vaikka olen jo monta yötä sen seurassa valvonut.

Ingridille on povattu jopa Nobelin rauhanpalkintoa… Mutta omassa maassaan hän on jatkuvasti varsin epäsuosittu. En ymmärtänyt sitä ensimmäisen kirjan luettuani, enkä ymmärrä sitä vieläkään.

Pohdiskelu jatkuu..

Tunnustanpa teille jotakin josta en ole kovin ylpeä.

Fanitan salaa Bollywood-leffoja.

Juuri niitä, joissa rakastavaiset jatkuvasti puhkeavat täysin juoneen kuulumattomiin (usein koomisiin) tanssikohtauksiin. Juuri niitä, joissa hyveellinen sankaritar ei koskaan suutele sankaria (mutta aina hän MELKEIN suutelee). Juuri niitä, joissa viimeistään alkutekstien aikana näkee kuka on hyvis, kuka pahis, ja ketkä neljän tunnin paatoksellisen väännön ja kymmenien tanssien jälkeen saavat toisensa.

Omalla vastuulla katsottavaksi – klippi joka aloitti minun Bollywood-kuumeeni, joskus vuonna 1997:-).

Dance!

Täysin vailla camp-henkeä fanitan sitten ns. intialaisia taide-elokuvia, jotka ovat usein uskomattomia ilmaisuvoimaltaan, estetiikaltaan ja tematiikaltaa. Yksi suosikeistani on Deepa Mehtan Fire, joka käsittelee kahden naisen rakastumista. Kyseessä ovat kahdelle veljekselle naitetut vaimot, joita aviomiehet laiminlyövät ja pahoinpitelevät. 

Nuorempi vaimo ei alistu kohtaloonsa ja hänen kapinansa antaa rohkeutta myös vuosikymmeniä alistetulle kälylle. Hitaasti naiset rakastuvat. Yhdessä he ovat niin vahvoja, että uskaltautuvat nousemaan miehiään, yhteisöään ja yhteiskuntaansa vastaan.  

Olin Intiassa ensimmäsitä kertaa kun Fire ilmestyi. Muistan kuinka elokuva oli niin käsittämätön tabu, että teattereita jotka ottivat sen ohjelmistoonsa poltettiin, mellakoita järjestettiin ja ihmisiä kuoli. Intialaisen perhekäsityksen mukaan kälyt ovat toistensa siskoja, joten ikäänkuin skandaali ei muuten olisi ollut tarpeeksi järisyttävä, heitti paikallinen media öljyä liekkeihin kauhistelemalla tätä “sisarusten” välistä “insestistä” rakkaussuhdetta.  

Mitä rohkeutta näiden roolien valitseminen onkaan edellyttänyt Shabhana Azmilta (kaikkien aikojen intialainen suosikkinäyttelijäni) ja nuorelta Nandita Dasilta! Siinä kun elokuvan ohjaaja Deepa Mehta on kasvanut ja asuu ulkomailla, ovat näyttelijättäret aina työskennelleet ja asuneet Intiassa.

Fire on osa trilogiaa, jonka muut osat ovat Water ja Earth. Niitä en ole nähnyt, vielä…

Hih… Näytänpä teille vielä yhden sareistani. Ihana eikö vain… Järjestän joskus naamiaisia ihan vain että saisin tekosyyn käyttää niitä:-).