Sain tilaisuuden tutustua Ülle Pohjanheimon ja Kristina Viirpalun Haute Couture -mallistoihin. Ne muistuttivat minua parhaasta kuulemastani tyylin määrittelyistä:

“The woman who is chic is always a little different. Not different in being behind fashion, but slightly apart from it.” —–Emily Post, Etiquette

Kristina Viirpalun Haute Couture -luomuksia olen nähnyt aikaisemmin vain linnan juhlissa, mutta hänen mallistoonsa kuuluu myös taianomaisia syksyn takkeja, hullun mielikuvituksellisia fantasiasukkia ja iki-ihania neulemekkoja. Ah.

Tässä muutamia suosikkejani:

Vaikka vaatekaappini kuinka pullistelee räjähdyspisteessä ja harkitsemme muuttoa koska vaatteeni eivät kertakaikkiaan mahdu meille… tälle kaunottarelle kyllä löytäisin tilaa ihan heti. Vaikka sitten joutuisin itse nukkumaan porttikäytävässä.

Ihana mekkonen on polvipituinen, pehmeää joustavaa puuvillaa, musta rusetti pisteenä i:n päällä. Saatte ehkäpä kuvia siitä myöhemmin, sillä meillä on treffit… Menen ensi viikolla sovittelemaan tätä ihanuutta…

Itselleni haluaisin myös nämä käsintehdyllä pitsillä koristellut saumalliset ylipolvensukat:

Värikkäät fantasiasukat olivat todellisia namuja:

Sukkien lisäksi hulluttelimme hatuilla:

Kristina Viirpalun takkeja tulee syksyllä Ajattareen. Niissä on ihanimpia pitsejä, klassikkomalleja ja mielikuvituksellisia luomuksia. Käyn niitäkin sovittelemassa myöhemmin, mutta tässä yksi herkkupala etukäteen:

Ülle Pohjanheimo oli itse paikalla esittelemässä mallistoaan ja olenpa iloinen että sain tavata hänet, niin vallottava ja vaikuttava nainen hän on. Üllestä huokui sellainen tyyneys, harmonia ja viisaus että voisi kuvitella hänen jooganneen ja meditoineen tauotta viimeiset 20 vuotta.

 Minuahan se veti puoleensa kuin lamppu yöperhosta, itseäni kun nuo mainitut hyveet tuntuvat pakenevan sitä nopeammin mitä kiihkeämmin niitä tavoittelen.   

Ülle Pohjanheimo

Üllen lämpö ja läsnäolo tuntui ja näkyi hänen vaatteissaan. Niissä, kuten Üllessa, ei ollut mitään sellaista feikkiä bullshittia (anteeksi kamala finglinnos mutten paremmin osaa asiaa ilmaista), johon toisinaan muotialan (tai no, minkä vain alan…) ihmisissä törmää.

Tästä esimerkkinä vaikkapa tämä unelmanpehmeä, lämmin ja kevyt kashmir/silkkitakki. Kun sain sen päälleni halusin vain käpertyä sen sisälle ENKÄ antaa sitä enää pois… Mikään ei tunnu yhtä suloiselta kuin tämä…

Ülle kertoi, että hän oli takkia suunnitellessaan visioinut elegantin bisnestakin, johon voisi vaikka pitkillä lentomatkoilla käpertyä kuin torkkupeittoon.

No niin. Nyt tahdon sekä takin, että matkalle.

Üllen hurmaava versio 1920-luvun Charlestonmekosta:

Toisinaan minun tekisi mieli taantua takaisin lapseksi ja heittäytyä lattialle huutamaan TAHTOO!

Tämä oli yksi niistä päivistä.

Muutkin Üllen luomukset löysivät ihailijansa…

Yksi kuva kyllä kertoo miltä tämä Pohjanheimo Couturen takki tuntuu…

Mikä ihana muodin, tyylin ja persoonallisen vision ilotulitus iltani olikaan! 

Ihania vaatteita, samppanjaa ja mansikoita. Jatkot  Kämpissä, hyvässä seurassa:-).

Kiitos kaunis kaikesta kokemastani kuuluu emännällemme, illan sielulle, ihanalle Sirkalle.

~* ♥ *~

On hetkiä jolloin elämään tarvitaan hieman… cancania. Pöydällätanssimista. Jazzia. Argentiinalaista tangoa. Kuplia. Keskiviikkoillan tanssimme ystävieni kanssa pöydillä, noin kuvaannollisesti siis.

Tulipahan jälleen demonstroitua kuinka jaettu suru on puolitettu suru, ja kuinka jaettu ilo tuplaantuu. En tiedä mitä tekisin ilman näitä ihania naisia elämässäni.

Sen illan voimalla jaksetaan taas monta harmaata maanantaiaamua…

ElinaEnkelillähän on peilisiivet selässä!

…kaipausta rinnassa…

… ja sijoitukset satavarmassa nousukiidossa.

 Annica oli sitten viime näkymän käynyt Intiassa menettämässä maalle sydämensä. Vaikka tuliaisena tullut tauti miltei vei hengen oli elämys silti hänelle sen arvoinen.

Annica on niin cool että hän oli Jorvin käytävillä puolitajuttomana viruessaan ajatellut uudelleensyntyvänsä sitten lehmäksi, noin Intian kunniaksi.

Voi, Intia… Annica kysyi miten ihmeessä pystyin palaamaan kun se oli hänellekin vaikeaa.

Täytyy sanoa etten tiedä. Mutta luulen että en ole koskaan palannut ihan kokonaan vaan pieni osa minusta kuuluu Intialle.

Ajatuksessa on jotakin lohdullista.

Blondiudestaan huolimatta Annica on aito sisilialainen Godmother. Pizza, tutti!

Elinaraukka on ainoa brunetti kolmen blondin joukossa. Toisinaan sen huomaa…

Ystäväni♥.

Kumpa tietäisitte kuinka onnellinen olen. Koska minulla on teidät.

Kotimme ei ole suuren suuri. Pikemminkin pikkuruinen. Mutta siellä on tilaa hengittää.

Kotimme ei ole oikeastaan koskaan tiptop. Pikemminkin tasapainoilen jossakin hallitun ja hallitsemattoman kaaoksen luovassa välimaastossa. Mutta. Mielestäni kotimme on kaunis.

Kotimme on täynnä. Lasten ääniä, maailmalta hilaamiani aarteita, musiikkia. Ystäviä. Mutta.

Kotonamme on hyvä olla ja sinne on aina ihana palata maailman tuulista. 

♥♥♥

Tämän Märta Tikkasen repivänkauniin runokirjan olen lukenut uudelleen ja uudelleen, ja aina se puhuttelee minua eri tavoin. Ahmin myös Märtan kirjan Kaksi – kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sekä hänen miehensä Henkik Tikkasen osoitetrilogian jossa mies puolestaan purkaa paperille oman tarinansa tästä helvetillisestä, alkoholinhuuruisesta, elämää suuremmasta rakkaustarinasta.

Taavi Kassila ohjasi runokirjan teatterinäyttämölle vuonna 2005. Kävin katsomassa näytelmän ja olin sanaton.  

Nämä kaksi kirjailijaa asuivat parin korttelin päässä meistä kun he kirjoittivat romaaninsa. 

Samanaikaisesti, näyttämättä käsikirjoituksiaan toisilleen.

Samanaikaisesti, eläen tarinaansa.

Ja Mariankadun vanha kakluuni soi pianokonserttoja, alakerran pianistin harjoitellessa.

Ihana kaunis Vapaus. Kauan se pakeni minua mutta löysin sen sittenkin.

Ranskassa olin vain, ilman mitään järkevää tekemistä tai suunnitelmaa.  Ja laitoin itseni tekemään vain asioita jotka ovat minulle hyväksi. 

Hoivasin pikkuisiani.

Nukuin vähintään 10 tuntia yössä.

Tanssin, joogasin, bodypumppasin.

Nauroin. Paljon.  

Söin hedelmiä ja vihanneksia kuin pieni eläin.

Luin. Kirjoja joita olin suunnitellut lukevani vuosia ja vuosia.

En nähnyt painajaisia kertaakaan.

Suosittelen pientä lomaa omasta elämästä kaikille. Aurinkoa jos suinkin mahdollista. Olelua, ilman suunnitelmia tai aikatauluja. Heräämistä silloin kun aurinko houkuttelee nousemaan, nukkumista silloin kun väsyttää. Sielun ja ruumiin levähtämistä. Ilman syyllisyyttä, kiirettä, agendaa.

Älä sano että Sinä et pysty. Eihän kukaan pysty.

Mutta joskus on aika hypätä.

Onni on... Halaus rakkaalta.

Tämä La Arethan laulu on mielestäni yksi maailmankaikkeuden kauneimmista.

Siihen jotenkin sopii tämä sanonta; myöskin yksi suosikeistani:

¨Vain kesyt linnut haaveilevat…

Villit lentävät.”

– Dictonius

Coucou!

Eilen pääsin brocantemarkkinoille, ja kenkäkauppoihin.

Se oli hyvä päivä. 

Pengoin onnellisena läpi pöytähopeat (tässä kylpyhuoneen antiikkinen hopeakristallisetti), pitsiliinat, vintagevaatteet ja art deco -korut.

Tällaisen vintagehääpuvun löysin ja pitihän sitä kokeilla, vaikka en nyt suorastaan sellaista tarvitse…

Voisikohan siitä irrottaa hihat ja laittaa tilalle sellaiset elegantit pitkät ja kapeat jotka jatkuisivat pitkinä kolmionmuotoisina kämmenen päälle, sitten vaikka nauhalla kiinni keskisormeen, vähän keskiaikaisen tyylisesti tiedättekö..

Solmittavan pitsivyön  koristelisin beigen ja roosanvärisillähelmillä, mielellään pisaranmuotoisilla…

Ja sitten vielä laittaisin tuohon kaulukseen sellaisen Oona Elenan  roosan ruusukkeen, joka on koristeltu vintagekorunpaloilla, helmillä ja pitsillä… Mekko oli ihanan syväänuurrettu selästä. Mutta aikamoinen projekti jälleen 🙂

Ihastuin tähän kauniiseen sateenvarjoon jonka sitten ostin ja samantien se osoittautuikin aurinkovarjoksi. Eri käytännöllinen Suomen oloissa siis. Mutta kaunis.

Löytyihän sieltä se VintageChanelkin. Onneksi hieman väärän värisenä… Hintakin oli hieman vääränpuolinen..

Kuvani ovat usein vähän vinksinvonksin ja sikinsokin, sillä kiertelen yleensä kuvailemassa yksin tai erittäin innokkaan 6-vuotiaan hovikuvaajani kanssa (jonka kuvat ovat usein huomattavasti omiani osuvampia)… Tässä siis puolet löytämästäni 1920-luvun kaulakorusta.

Ilta-aurinko on niin ihana, lämmin muttei enää häikäisevä eikä polttava.

 Ah. Aika inventaariolle terassilla, rosélasillisen kanssa.

Mukaan tarttuivat:

Art deco -kristallihopeakorvikset. Ihanat.

Tässä hieman tarkemmin granaateilla ja pisaranmuotoisella helmellä koristeltu 1920-luvun kaulakoruni.

Ja sokerina pohjalla, Sergio Rossin roosanväriset mokkasandaalit. Unelmankevyet ja pehmeät.

 Sanoisin että tavoitin jotakin suorastaan harvinaista. 

Täydellisen Ostoskierroksen.

Jottei kenellekkään tulisi sellaista mielikuvaa että Ranskassa ei muuta tehdä kuin kierrellään antiikkimarkkinoilla, niin oikaisenpa tämän väärinkäsityksen saman tien. Ennen, jälkeen, ja kaiken toiminnan välissäkin, syödään. Aina pitkän kaavan mukaan. Ja perusteellisesti maailman menoa analysoiden.

Papi Jean.

Tässä oltiin kovalla tohinalla matkalla… no, antiikkimessuille… kun eräitä alkoi hieman hiukomaan. Pysähdyimme siispä nauttimaan pienen simpukkalounaan. Joka kesti kolme tuntia ♥.

Ranskalaiset ovat niin söpöjä aterioidensa kanssa. Vaikka sitten taivas tippuisi niskaan niin ruoka-ajoista pidetään kiinni. Tulee ihan mieleen vanhat Asterixit..

Kun kävin ensimmäisiä kertoja Ranskassa en vielä ollut sisäistänyt aterioinnin koko merkitystä. Kävimme ystäväni Katjan kanssa ostoksilla Cannesissa ja soitimme vain Mamielle että tulemmekin myöhäisemmällä junalla. Sanoin että istumme vielä hetkisen auringossa ja juomme lasilliset, kotiväki voisi syödä ennen meitä.

Kun sitten saavuimme kaksi tuntia illallisajan jälkeen istui koko porukka ruokapöydässä kylmettyneen aterian äärellä, kärttyisinä  kuin ampiaiset.

HE eivät ikinä olisi niin sivistymättömiä että nauttisivat alkupalansa tai aperitiivinsä ennen kuin kaikki olisivat paikalla.

Mamie (itsekin syntyjään hollantilainen) kuiskasi minulle viisaasti: älä sano yhtään mitään ennen kuin miehillä on mahat täynnä.

Toimii muuten noin yleisemminkin ohjeena miesten kanssa toimiessa… Oletteko huomanneet?