Pikkuisen poikani pettymyksensietokyky ei ole, sanottaisiinko, hänen vahvuuksistaan se kaikkein suurin.

Pari päivää sitten pieni paiskasi lelunsa suutuspäissään lattialle. Mokoma kehtasi mennä rikki. Voi sitä surun syvyyttä, voi epätoivon alhoa. Silmät kyyneleitä tulvien hän vaikersi “Miksi AINA minulle käy näin! Minun elämä on ihan tyhmää, koko elämä! Pilalla! EN ALA  enää! Mitään!”

Hoidin tilanteen turhia dramatisoimatta, filosofisella otteella. Teippasin lelun kuntoon. Ehdotin että elämä erittäin todennäköisesti  jatkuu, sittenkin, vaikka aina siihen ei pieni ihminen uskoisikaan. Halasin pikkumiestä kunnes hän vastahakoisesti leppyi maailmalle.

Tämä tapahtui ennen lounasta.

Lounaan loppupuolella Papi Jean totesi että kauppoihin ei sitten kannata tänään mennä. Alet olivat alkaneet ja hän oli uutisista nähnyt hillittömät jonot pariisilaisten vaatekauppojen ulkopuolella.

Sekunnissa päiväni oli pilalla. KERRANKIN olen Ranskassa isojen alejen aikaan ja mitä onkaan agendalla! Uima-altaalla kökkimistä. Suutuin koko maailmalle, joka ei ollut minua informoinut tästä merkkipäivästä. Hetkisen pidin mykkäkoulua. Yhdistettynä nälkälakkoon.

Kukaan ei huomannut.

Pöytäseurue, ranskalaisia kun ovat, jatkoi häiriintymättä syväluotaavaa debattiaan oman puutarhan mansikoiden versus lähitilan luomumansikoiden ominaisuuksista – tuoksu, kiinteys, koko, sokerisuuden ja kirpeyden ideaali sekoitus käytiin ihailtavalla perusteellisuudella läpi.

Lopetin mykkäkoulun ja siirryin kiukutteluun. Joka oli välittömästi palkitsevampaa. Kehoitin hilpeitä ruokailijoita laskemaan kuinka paljon olisin säästänyt jos olisin tehnyt kaikki ostokseni 70% alennuksella. Siis jos eräät seuraisivat aikaansa hieman tarkemmin ja infoaisivat meitä ulkomaalaisiakin maailman tapahtumista.

Kukaan ei ryhtynyt pikaisiin laskutoimituksiin. Ehdottivat että menisin joku toinen päivä. Amatöörit. Onhan siihen syynsä että pariisilaisbutiikkien ulkopuolella on ne jonot! Parhaat viedään päältä! 

“Quel scandale!” huokaisi Mamie, muttei mielestäni kuulostanut täysin vilpittömältä. Miehet jatkoivat mansikoista tomaatteihin. Voi kyllä, niitäkin on puutarha vääränään samoin kuin se perhanan biotila. Kuinka kauan ihminen voi väitellä tomaatin ominaisuuksista?

Otan joskus aikaa ja kerron teille. Vastaus on ulottuvillani.

Lounaan jälkeen soitin lempikauppaani ja tarkastin vielä alenalkamispäivän – Papi Jeanilta menevät toisinaan vuodet, ihmiset ja asiat iloisesti sekaisin. Ja ah riemua! Alet olivat tosian alkaneet Pariisissa, mutta Rivieralla EIVÄT VIELÄ!

Aurinkoinen alkoi taas paistaa maailmassani.

Ilosta hyräillen ja tanssahdellen ilmoitin luopioperheelleni ilouutisen. Muut eivät korvaansa lotkauttaneet – keskittyivät kahveihinsa edellämainitulla omistautuneisuudella. Mutta pikkuinen poikaseni tuli istumaan viereeni, halasi minua ja selvitti lapsen viattomuudella ja vilpittömyydellä, kuinka joskus tuntuu että maailma kaatuu päälle mutta silti elämä jatkuu. Vaikkei hetkeen yhtään siltä tuntuisikaan.

Touché.

Viehättävä neitokainen opetti pikkuiselle valssia

Päivän asu: Vie ta Vien pitsikoristeinen mekko, Debistä

…on hauskaa, seksikästä, nopeaa ja notkeaa tanssia  – ja vie naisesta aivan viimeisetkin mehut.  Tänään sain hädintuskin käveltyä salista suihkuun omin jaloin.

Siksi se onkin niin mahtavaa.

Ohjaajamme on ihana, silkkaa säkenöivää energiaa ja riemua. Joku kysyi häneltä tunnin aluksi mitä sh’bam oikeastaan on. Aurelie mietti hetken; vastasi sitten että se on samppanjan kuplia, viettelyä ja hurmaamista, sekä maailman toiseksi hauskin tapa saada kroppa maitohapoille ja aerobinen suorituskyky maksimikierroksille.

Ei hullummin yhdestä tanssitunnista.

Minulle Aurelien tunnit aikaansaavat sellaisen endorfiinihumauksen että tunnen pystyväni mihin vain. Pääsen ihan meditatiiviseen tilaan – kotimatkalla tunnin jälkeen ajan auton kaikki ikkunat auki, annan kuuman kesätuulen sotkea hiukseni pahemman kerran, kuuntelen lempimusiikkiani liian lujaa ja ratkaisen maailman ongelmat (tai no ainakin omani) siinä sivussa.

Tänään kotiinpaluu tunnin jälkeen osui auringonlaskuun. Se oli niin kaunista että sain maailman miltei valmiiksi ennen kuin hupsahdin  kotiin.

Lämpötila kohosi eilen lähelle neljääkymmentä joten vietin pienimmän poikani kanssa päivän hiekkarannalla.

Pikkuinen on aika cool. Kun olimme pomppineet itsemme uuvuksiin turkooseisssa aalloissa, ehdotin hiekkalinnojen rakentamista (varsinkin pilvilinnojen kanssa olen tosi lahjakas…). Pieni katsoi ympärilleen ja totesi että hiekkalinnoja riitti.  Miksi tyytyä tavanomaiseen?

Hän päätti rakentaa hiekasta igluja ja jääkarhuja.

Päivän asu ennen bikineitä: Bel Airin henkäyksenkevyt maksimekko Cannesista, sandaletit UFF, koru Accessorize. Nilkkarengas Intiasta (KIITOS HANSKIKULTA, se on lempparini:-).

~

~

Ihan erityisesti pidän tästä helman revitystä pitsistä

~

Tänään olin surullinen. Joten puin päälleni kauneimman pitsimekon joka matkalaukusta löytyi.

Piristi, pikkuisen.

Ehkä huominen on minun puolellani…

Miten se Muumeissa menikään? Joku löytyi lohduttamaan… Ja kaikkiin maailman koettelemuksiin sisältyi Kaunis Opetus.

Itselläni on tänä yönä vain ikävä menettämiäni ihmisiä.

Enkä ole löytänyt tämän opetuksen kauneutta vaikka sitä yömyöhään etsinkin. No. Ei se helppoa – tai nopeaa – ollut varmasti muumeillekaan.

~*♥*~

…eikä aikaa muuhun kuin perinteiseen päivän asu -postaukseen. Ymmärrätte varmaan…

Sehän on Ginatricot:n korallinvärinen nilkkapituinen maksimekko jossa kaunis pitsi noin polven korkeudella, Accessorizen kaulakoru.

Auringon kultaa toivottaen,

LadyBohemia

~* ♥*~

Saimme kutsun Kämp Gallerian Pre Summer Salesiin, ja loungeen nautiskelemaan samppanjaa ja pikkuherkkuja.

Illan paras anti oli kuitenkin hurmaavan Zarminan tapaaminen.

Zarmina on kotoisin Afganistanista. Hänen elämästään voisi hyvin kirjoittaa kirjan, itse asiassa useammankin. Itse en ole tavannut montakaan yhtä inspiroivaa ja  vaikuttavaa ihmistä koko elämäni aikana. Kuinka joku voi pysyä niin positiivisena ja nähdä maailman niin kauniina uskomattomista tragedioista huolimatta, sitä en ymmärrä enkä varmasti itse yltäisi samaan vastaavassa tilanteessa.

Piano soitteli meille taustalla…

NamNamNam.

YumYumYum….

Päivän asusta en muuta sano kuin että eikö ole hurmaava tämä intialainen nilkkaketjuni! Se helisee kävellessäni niin että joka askelleella mieleni palaa Intiaan. 

Siellä ystäväni pitävät kasaa bangleseja molemmissa käsissään, ja usein heliseviä nilkkaketjuja molemmissa nilkoissaan. Naisten koristautuminen on aivan toisella tasolla kuin meillä kotisuomessa; koruja on tavallisina arkipäivinä ja jopa kaikkein köyhimmillä naisilla otsalla, nenässä, korvissa, käsissä usein kyynärpäihin asti, sekä tietysti nilkoissa. Heidän liikkeensä kuulostavat pienten tiukujen helinältä. Jalokivenväristen sarien, korpinmustien vyötärömittaisten hiuksien ja maitosuklaan värisen ihon kanssa tämä koristautuminen on kuin tuhannen ja yhden yön saduista, eksoottista ja ihanaa.  

Erityisesti tanssijoiden naisellisen eleganteissa liikkeissä koordinoituna korujen helähtelyyn on mielestäni tavoitettu jotakin hyvin syvältä naisellisuuden ytimestä.

~*♥*~