En muista kuka otti minusta tämän kuvan mutta sen muistan että olimme Café Engelissä, sulkemisajan jälkeen, ja taustalla soi Dave Lindholmin Pieni ja hento ote.

Tämä oli yksi niitä täydellisen keveitä, täydellisen onnellisia hetkiä. Muistan kun laulussaan Dave kysyi Miten niin jalat maassa? Oletko koskaan nähnyt kenenkään kävelevän jalat ilmassa? Ja ajattelin että katso tänne päin vain, täällä olisi yksi joka leijuu…

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote – siinä kaikki

Edelleen ja aina vain yksi maailmankaikkeuden kauneimmista biiseistä. Säästelen sen kuuntelemista kaikkein surullisimpiin ja myös ihanimpiin hetkiin.

Oman taikansa Pieni ja hento ote tuo molempiin.

~*♥*~

.. oli Jari Tervon mukaan Layla-kirjan kirjoittaminen.

Tervo oli haastateltavana Akateemisen kirjakaupan Kohtauspaikalla. Täytyy sanoa, mies on vaikuttava. Terävä, nopea, hauska.

Laylan arvostelussa Hesarin kriitikko Antti Majander kutsui Tervoa Suomen kovimmaksi feministiksi. Hieman uuteen nimikkeeseen on kuulemma vielä totuttelemista.

Jari Tervo: Ainoa jumaluus joka voi synnyttää uutta elämää, on nainen.

Laylasta sanotaan, että se iskee lukijaan on kuin tatuointi ihon alle.

On jo aikakin minun ottaa ensimmäinen tatuointini.

~*♥*~

Poikani sulkeutuivat huoneeseensa. Salaseura, äideiltä pääsy kielletty.

Salaseurasta tuli delegaatio tiedustelemaan:

– Äiti mikä on sun lempiväri?

– Viininpunainen.

Seuraava tiedustelija lähetettiin:

– Äiti saadaanks me ostaa viininpunaista maalia, tosi paljon?

???

Iltakylvyssä salaseuralaisten riveistä alkoi tihkua tietoa. Ensimmäinen salainen tehtävä oli hankkia minulle linna synttärilahjaksi.

Piti vielä varmistaa että tulisi varmasti oikeanvärinen.

~*♥*~

Rakastan Anna-Leena Härkösen kirjoja. Erityisesti Avoimien ovien päivän, Loppuunkäsitellyn ja Heikosti positiivisen olen lukenut puhki. Suurin piirtein jonotan kirjakaupan oven edessä aamuna jolloin hänen uutuutensa julkaistaan. Tyypillisenä kaikki tai ei mitään -persoonana hautaudun sitten sohvannurkkaan – mielellään viltti, kuppi teetä ja kynttilänvalo seuranani – ja ilmestyn taas ihmisten ilmoille kun jokainen sana on ahmittu. Sielu latautuneena ja jalat tukevasti irti maasta leijaillen. 

Olotila jota tarvitsen säännöllisesti.

Joistakin kirjoista minulle tulee vieroitusoireita enkä raaski päästää niitä käsistäni. Jos kirja kestää sen, saatan lukea saman opuksen vielä toisenkin kerran; hitaasti, nauttien ja sinne tänne hypellen. Vähän niin kuin rakkainta musiikkiaan kuuntelee uudestaan ja uudestaan, löytäen aina vain uusia sävyjä ja sävähdyksiä.  

Älkää siis hämmästelkö jos minusta ei kuulu hetkeen pihaustakaan… Yöpöydälläni odottaa myös Tervon uusin Layla. Kunnioitan ja arvostan alkusysäystä joka sai Tervon tarttumaan aiheeseensa. Muistatteko? Virolainen kehitysvammainen nainen oli houkuteltu Suomeen lupaamalla hänelle lastenhoitotyötä. Joka osoittautui prostituutioksi, vai pitäisikö sanoa orjuudeksi. Häntä pidettiin vangittuna Helsingin Liisankadulla. Aivan naapurissamme, kahden kadun päässä pienestä turvallisesta kodistani. Käsittämätöntä.

Tervo järkyttyi tästä niin että tapahtumasta syntyi Layla, kirja kurdinaisesta joka päätyy ihmiskaupan uhriksi Suomeen.  

Rakastan Tervon lausetta “sielulla ei ole sukupuolta” kun ihmeteltiin miten hän miehenä voi kirjoittaa naiskaupasta ja naisprostituutiosta.

Tapani uppoutua niin totaalisesti kirjaan, musiikkiin tai elokuvaan – onneton jumittaminen, sanoisi joku – toisinaan hieman ärsyttää läheisiäni… Ja herättää hilpeyttä joissakin vähemmän läheisissä. Aikanaan, kun Piano-elokuva ilmestyi, leffateatterin ovimies oppi toivottamaan minut (jälleen) tervetulleeksi matineaan etunimeltä. Olin köyhä opiskelija eikä minulla oikeasti olisi ollut varaa käydä katsomassa sitä ihan joka päivä… Mutta kaurapuurollakin elää, olen huomannut.

Ah. Odotusarvo seuraaville päiville on valtava. Antakaa palaa, Anna-Leena ja Jari! Viekää jalat altani.

Ensirakkauteni ja 6-vuotinen kihlaukseni päättyi kun olin 23.

Jokainen hengenveto sattui. Missään ei voinut olla. Elämässä ei ollut enää mitään muuta varmaa paitsi että tästä en selviäisi.

Olimme suudelleet joka ikisessä kadunkulmassa, kietoutuneet toisiimme kaupungin jokaisessa porttikongissa. Helsinki ei ollut tarpeeksi suuri minulle ja muistoilleni.

Minun oli päästävä pois ja kauas pois todellakin. Jos aioin vielä joskus hengittää. Näin työpaikkailmoituksen. Maailmanpankille, Tansaniassa. Etäisyys kuulosti soveliaalta Piti olla tohtoriputkessa, julmettu työkokemus, diplomaattipotentiaalia. Minulla ei ollut mitään paitsi pakko päästä pois, kauas ja pian. Sain työn.

Matkalla uskomaton tapahtui. Paljonkin uskomatonta itse asiassa. Uskoudun teille tänään tämän yhden unohduksen kokoisen käärmeen hetken verran…

Matkustimme paikallisbusseilla ympäri maan jossa mikään ei toiminut, tekemässä haastatteluita. Juokseva vesi, sähkö, puhelin, jonkinlainen liikenne, pankit, sähköpostit, radio, tv. Kaikki oli ihan sattuman varassa.

Eräänä aamuna, muistaakseni kaupungissa nimeltä Tanga, lähdin aamun sarastaessa professori Okoso-Amaan kanssa haastattelemaan erästä maan vaikutusvaltaisimman yrityksen johtajaa.

Löysimme toimivan taksin. Mutta kuten tavallista, se hyytyi puolimatkassa. Keskipäivän armottomassa 40-asteisessa helteessä tarvoimme (toivoaksemme) kohti määränpäätä.

Okoso-Amaa väitti tuntevansa oikotien.

Siinä vaiheessa olin valmis uskomaan mihin vain. Oikaisimme kilometrin verran pellon poikki, jonka kasvillisuus oli meitä puoli metriä korkeampaa ja kamalan tiheää.

Varvastossuni hajosivat mutta pääsimme perille. Saimme kylmää juotavaa.

Haastattelu kesti tuntikausia. Muistan kun kysyin johtajalta miksi vaihtuvuus yrityksessä oli niin poikkeuksellisen suurta. Hän kertoi, että maissipelloilla joilla työtä tehtiin, oli niin paljon käärmeitä, aggressiivisia mustia mamboja, että väkeä kuoli töissä pelloilla miltei päivittäin.

Siellä mistä olimme oikaisseet.

Kun haastattelu loppui tarjoutui johtaja viemään meidät hotelliimme. Naisen vaistoni käski kieltäytymään tarjouksesta. Mies oli kävellyt ympärilläni koko neljätuntisen haastattelun ja ikään kuin satunnaisesti hipaissut selkääni ja hiuksiani useita kertoja. Sattuuhan sellaista. Ei kuitenkaan muslimikulttuurissa jossa vierasta naista kunnioitetaan, ei kosketeta. Ja tämä yritys oli muslimijohtoinen perheyritys.

Vaistoni sanoi että isäntämme oli käärme. Ajattelin kuitenkin omaavani paremmat mahdollisuudet häntä kuin niitä pellolla piileskeleviä vastaan. Yritin viestittää Okoso-Amaalle hätääni mutta hän ei ymmärtänyt. Jätimme Okoso-Amaan hänen hotellilleen ensin ja jatkoimme minun majapaikkaani hiljaisuudessa.

Johtaja pysäytti auton ennen hotellini respaa. Kysyin ääni väristen mitä voisin maksaa kyydistä. ”I’ll take my payment in kind” hän vastasi hymyillen tavalla jota en ikinä unohda.

Kun hän kävi kimppuuni yritin riuhtoa oveani auki. Sitä ei voinut avata sisältäpäin. Havahduin. Hän oli tehnyt tätä enemmänkin. Tämä oli suunniteltua. Raivo nousi kauhun takaa ja ääneni palasi. Huusin suomeksi Ei! EiEiEi! Niin lujaa kun keuhkoistani lähti.

Mies häkeltyi ratkaisevaksi sekunniksi. Ehkä hän ei ollut tottunut naisiin jotka tappelivat vastaan. Revin ikkunani raolleen, kiemurtelin ulos miestä kauemmas potkien ja juoksin niin lujaa kuin pääsin taakseni katsomatta.

Yritin kävellä respan ohi coolisti mutta vastaanottovirkailijan leuka loksahti auki. Täristen jatkoin meille vuokrattuun työhuoneeseen jossa kaksi paikallista assistenttiani ja pomoni taistelivat sähkökatkoksen kanssa.

Hekin jähmettyivät kun astuin sisään. Näin itseni peilistä. Vaatteeni olivat revenneet, tukka oli revitty ja takussa, toinen kenkä puuttui ja kaulassani oli ilkeännäköinen vertavuotava haava. Silmissäni oli villi-ihmisen katse.

Pomoni otti minut syliinsä pakotti minut lempeästi mutta lujasti kertomaan mitä oli käynyt.

Oli hauskaa että hän sattui olemaan ranskalainen. Heillä on itsetuntoa ja temperamenttia. HE eivät tällaista niele. Hän sai peitteli minut sohvalle, hänen katseensa sinkosi tulta ja ääni jäätä. Se oli erittäin vaikuttavaa. Olin iloinen etten ollut vastapuolella, kun esimieheni soitti (sen ainoan kerran koko reissumme aikana puhelinlinjat toimivat) Dar es Salaamiin, yrityksen pääjohtajalle. Hän ilmoitti että Maailmanpankin konsultin kimppuun oli hyökätty (olin vain pikkuassistentti) ja että asiasta syntyisi kansainvälinen skandaali. Ranskan, USA:n ja Tansanian kauppa olisi sillä selvä, kuollut  ja kuopattu. Kansainvälisessä oikeudessa tavattaisiin.

Pääjohtajaparka pelästyi pahemman kerran, rukoili anteeksiantoa ja keinoja hyvittää tapahtunut.

Pomoni ilmoitti että ainoastaan jos minä annan asian anteeksi, voidaan kansainvälistä selkkausta vielä harkita. Hän katsoi minua kysyvästi. Päätin antaa anteeksi, jos johtaja vannoisi että ettei naisia hyväksikäytettäisi yrityksessä (intuitioni kertoi että kohtaamani tyyppi piti käytäntöä jonkinlaisena syntymäoikeutenaan). Mies puhelimessa kertoi olevansa polvillaan ja pitävänsä henkilökohtaisesti huolta asiasta.

Menimme pomoni kanssa hotellin baariin, tilasimme lasit viskiä ja puhuimme. Rakkaudesta. Elämästä. Naisvihasta. Rakkaudesta. Ja sen loppumisesta. Kerroin hänelle, että tapellessani tuota kuvottavaa tyyppiä vastaan olin sen hetken ajan kyennyt hengittämään vapaasti. Sen hetken ajan en edes ajatellut menetettyä suurta rakkauttani. Minulle se oli suunnaton voitto. Helpotus. Tajusin ensimmäisen kerran, että vielä tulisi hetkiä jolloin hengittäminen ja oleminen ei tekisi niin kipeää. Olin jopa kiitollinen koko episodista. Se oli niin paljon tuskattomampi kuin oikea elämäni.

Esimieheni ymmärsi. Hänkin oli elänyt.

Käärmeillä, ihmisillä tai matelijoilla, ei loppujen lopuksi ole niin suurta väliä. Vaikka vaatteet menisivät rikki ja tukka sekaisin, selviää sydän siitä.

Rakkaus onkin sitten ihan eri juttu.

Noniin, tajusinpa juuri suositelleeni teille päällekarkauksen uhriksi joutumista toimivaksi lääkkeeksi sydänsuruun. Öhm. Jos haluatte kokeilla jotakin toista vaihtoehtoa, Maija Vilkkumaan keikka toimii myös. On huomattavasti miellyttävämpi elämys.

Tanzaniassa vastaani tuli niin paljon vastaavia katastrofeja, tappouhkauksia ja sairauksia, etten kerta kaikkiaan kyennyt, onneksi, omaa elämääni aktiivisesti suremaan. Voi miten se teki hyvää.

Kun palasimme Suomeen löi suru minua kasvoille jälleen, muuttumattomana ja tukahduttavana. Päätin lähteä uudelleen maailman ääriin. Kahdessa kuukaudessa sain työn Intiasta ja menin taas.

Kuulostaa eskapismilta ja sitä onkin varmasti. Mutta minulle se toimi kun mikään muu ei toiminut. Kun lopulta palasin, tunsin jo eläväni ja hengittäväni, hetkittäin. Tuli vuosi jolloin ei enää ihan koko aikaa koskenut.

Mutta voi. Olin kuitenkin saanut kokea rakkauden joka oli niin vahva että tarvittiin maailman ääret, pahimmat pelot, käärmeet ja painajaiset jotta edes hetken henki kulkisi.

Siitä ei voi olla muuta kuin kiitollinen.