Tutustuin kerran oikeaan guruun.

Tapasimme Intiassa (tietysti:-), yhteisten ystävien kautta. Ihan lähellämme asui ihana pariskunta, englannissa opiskelleet insinööri ja lääkäri. He olivat äärettömän vieraanvaraisia ja ystävällisiä, nauroivat ja kiusoittelivat toisiaan jatkuvasti, ja varsin epäintialaiseen tapaan halailivat ja pitivät toisiaan kädestä – näyttivät rakastuneilta jopa julkisesti.

Minua viehätti se kuinka valtavan rakastuneita toisiinsa he olivat, ja vietettyäni pitkän aikaa kaukana kotoa oli jotenkin kotoisaa nähdä myös julkisia hellyydenosoituksia. 

Kalkutassa kun muuten kävelivät käsi kädessä vain miehet keskenään. Ajattelin että täydellistä oxfordinenglantia puhuvina ja paljon matkustelleina uudet ystäväni olivat ehkä länsimaisimmat Kalkutassa tapaamani intialaiset. 

Kunnes… he kertoivat itsestään hieman enemmän. Heidän avioliittonsa oli paitsi järjestetty, ei vanhempien vaan heidän yhteisen gurunsa järjestämä. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran häissään.

He olivat gurusta valtavan innoissaan. Eivät muusta puhuneetkaan. No, ymmärsihän sen. Gurun tärkein oppi oli uskon levittäminen eikä heillä vielä ollut yhtään seuraajaa Suomesta. Ystävämme kiersivät gurunsa kanssa säännöllisesti Yhdysvalloissa, Australiassa, Englannissa ja Ranskassa ja ilmeisesti hänellä oli sangen paljonkin seuraajia.

Uudet ystäväni halusivat ehdottomasti esitellä gurun minulle; hieman epäilin että olin heille potentiaalinen reitti Pohjoismaihin.

Vaikka tiedostin tämän, olin utelias tapaamaan ihmisen joka sai tämän pariskunnan hehkumaan sellaista onnea, tasapainoa ja rakkaudellisuutta.

Koko intialainen perheeni päätti tulla tapaamiseen mukaan – se mitä tiesimme gurun ideologiasta oli heidän mielestään ihan hihhulihommaa ja heitä pelotti että minut aivopestäisiin mukaan johonkin ihmekulttiin.

Menimme siis päivällisille. Intialainen isäni edellä, äiti vieressäni pitäen tiukasti minua kädestä kiinni, pojat, sedät ja tädit perässä. Viimeisimpinä miltei yhdeksänkymppinen isoisä, perheen ehdoton patriarkka.

Ystäväni olivat tohkeissaan. Guru, pieni ja erittäin iäkäs happamannäköinen rouva, istui kunniapaikalla jonkinlaisella korokkeella, eikä sanonut mitään koko iltana.

Minusta tuntui että hän ei pitänyt minusta.

Intialaiseen tapaan söimme tuntikausia. Paitsi guru, joka kuulemma ei koskaan syönyt.

Saimme kuulla silmät ja korvat täyteen gurun uskomatonta viisautta, sekä yksityiskohtaisen ja erittäin konkreettisen step-by-step -onnellisuusoppaan.

Eli; ensin piti opiskella, mielellään korkeakoulututkinto.

Naimisiin oli suositeltavaa mennä heti valmistumisen ja työllistymisen jälkeen. Puolison sai periaatteessa valita itse, mutta hänenkin tuli omistaa elämänsä gurulle. Liitolla tuli olla gurun siunaus.

Seksiä sai harrastaa  muutaman ensimmäisen avioliittovuoden  aikana. Mutta vain lastentekomielessä. Lapsia sai tulla 2, maksimissaan kolme. Suurempi määrä veisi energiaa uskonnon levittämiseltä.

Viimeistään viidessä vuodessa lapset tuli olla hankittuna. Parin tuli siirtyä loppuelämän kestävään selibaattiin. Seksuaalienergia tuli suunnata uskon levittämiseen.

Jos pariskunta ei halunnut lapsia, tuli koko avioliitto viettää selibaatissa. Avoimina ystäväni ylistivät tätä vaihtoehtoa – he tunsivat että lapsettomina heillä oli rajaton määrä energiaa gurun palvomiseen.

Tässä vaiheessa opintietä intialainen perheeni oli jo täysin rentoutunut. He ilmeisesti päättelivät että tällaiseen hommaan en tulisi hurahtamaan, lopettivat ateriansa ja painelivat koko porukka kotiin nukkumaan.

Ystäväni yrittivät kovasti saada minua ja gurua lähentymään. Kerta toisensa jälkeen he kutsuivat meitä yhteisiin tapaamisiin, mutta meillä ei synkannut yhtään.

En ymmärtänyt miksi he omistivat kaiken aikansa ja energiansa (ja epäilen, rahansa) tälle rouvalle. Minun maallisissa silmissäni guru ei säteillyt lämpöä, rakkautta eikä onnea.

Ennemminkin kuin gurun tapaaminen, minuun teki vaikutuksen intialaisen perheeni ote elämään.

Se rakkaus ja aito yhteisöllisyys jota he toteuttivat jokapäiväisessä elämässään.

Esimerkiksi. Kun kerran sairastuin, ei kukaan perheestä mennyt töihin. Heistä koko ajatus, että he olisivat toisella puolella isoa kaupunkia kun läheinen oli kuumeessa, oli totaalisen mahdoton. He vain ilmoittivat työpaikoilleen että heidän tyttärensä oli sairas ja vaati jatkuvaa hoivaa ja seuraa; he palaisivat sitten kun kriisi olisi ohi.

Samoin, kun jouduin sairaalaan, tuli koko perhe (suku) mukaan henkiseksi tueksi. Meitä oli kaksi taksilastillista. Myös kaksi sukuun kuuluvaa lääkäriä hälytettiin paikalle sairaalaan varmistamaan että hoito oli asianmukaista. Se oli aikamoista sählinkiä, mutta todella herttaista sellaista.

Nämä tavat ovat tietysti syitä siihen, että intialainen yhteiskunta ei ole maailman toimivin… Miksi sairaalat, lentokentät, ja ihan kaikki paikat tulvivat ihmisiä kaaokseen asti… Mutta ne ovat myös syitä siihen miksi Intia yhteiskuntana on varmasti yksi lämpimimmistä ja yhteisöllisimmistä.

Kun lopulta palasin Suomeen oli minua saattamassa ja matkani siunaamassa perheen lisäksi jokainen setä, täti ja kumminkaimakin. En edes muista montako autollista meitä lähti matkaan… 

Ainoastaan rakas äitini ei tullut lentokentälle.

Hän ei kertakaikkiaan kyennyt hyvästelemään minua ollenkaan.

Ja hänen silmissään näin kirkkaana sen mitä on elää rakastaen ja toisia palvellen.

Sen rakkaudellisuuden jota gurun silmistä en löytänyt.

~*♥*~

Read Full Post »

Tämä enkeli on ehkä tärkein esine elämässäni – itse asiassa se on niin paljon enemmän kuin pelkkä esine.

Enkelini on lahja vaikeasti liikuntavammaiselta viipurilaiselta tytöltä, jota kutsun tässä Angelinaksi.

Työskentelin viisi vuotta lastensuojelujärjestössä, ja vedin sen tiimoilta mm. projektia jolla pyrittiin parantamaan vammaisten lasten asemaa Viipurissa. Työ oli henkisesti äärimmäisen raskasta – tehtävää oli niin valtavasti, samanaikaisesti byrokratian ja tehdään-näin-koska-näin-on-aina-tehty -mentaliteetin betoniseinä oli horjumattomana vastassani joka puolelta. Hakkasin päätäni tuota seinää vasten vuosia ja tunsin kuinka päähäni sattui enemmän ja enemmän mutta seinään ei tullut edes minkäänlaista lommoa.

Mutta enkelistä… Tapasin Angelinan kun ensimmäisen kerran kävin Viipurissa projektiamme seuraamassa. Vaikka emme puhuneet samaa kieltä, tunsin hänen kanssaan syvää sielunsisaruutta heti ensitapaamisesta. Angelina oli kuusivuotias, viisas ja hiljainen, hentoinen ja suloinen kuin pieni auringonsäde. Vaikka hän ei kyennyt liikuttamaan jalkojaan – tai ehkäpä hän ymmärsi enemmän juuri siksi – hän huomioi koko ajan muut lapset ja auttoi heitä parhaansa mukaan. 

Viipurissa kaikenlaiset vammat laitettiin samaan pinoon, joten ryhmässämme oli vaikeasti kehitysvammaisista lapsia, kuulo-, näkö- ja liikuntavammaisia, jne. Jotka olisivat kukin tarvineet erilaista kuntoutusta, mutta tarjolla oli vain tämä yksi pieni origamiworkshop, yhteinen kaikile.

Istuin workshopin ajan Angelinan vieressä ja vaikka kommunikoimme vain hymyillä ja elekielellä, tunsin saavuttaneeni hänen kanssaan harvinaisen ja ihanan yhteyden.

Kaikki lapset saivat esittäytyä meille, ja kertoa suurimman haaveensa elämässään. Angelina sanoi hiljaa että hän toivoisi vain pääsevänsä syksyllä aloittamaan koulun.

Paikalliset ohjaajamme ja kollegani katsoivat toisiaan. He tiesivät että liikuntavammaisia ei hyväksytty normaaleihin kouluihin, ja että tämä pettymys olisi Angelinalla syksyllä edessään.

Viipurissa lapset luokiteltiin vammaisiin ja normaaleihin, ja vamman lajista riippumatta nämä erilaiset lapset pidettiin erillään ns. normaaleista. Vammaiseksi luokiteltuja lapsia ei päästetty normaaleihin kouluihin tai päiväkoteihin. Oppivelvollisuuden aikana kotona kävi opettaja pari tuntia päivässä ja opetuksen taso oli todella alhaista – samaa kehitysvammaisille ja vaikkapa näkö- tai liikuntavammaisille. Esimerkiksi Angelinan kaltainen, äärimmäisen älykäs mutta liikuntavammainen lapsi ei pääsisi normaalin opetuksen piiriin. Ei voisi koskaan saavuttaa mitään kohtuullista oppimäärää eikä työllistyä, elättää itseään tai elää ihmisarvoista itsenäistä elämää.

Seuraavana päiväni kiersimme Viipurin kouluja, päiväkoteja ja viranomaistahoja ja lobbasimme ankarasti  inklusiivisen opetustavan puolesta, jossa (esim. liikunta- tai kuulorajoitteiset) vammaiset lapset otetaan mukaan terveiden kanssa samoihin kouluhin. Tarvittaisiin ramppeja ja invavessoja, jotka eivät olleet mikään ongelma. Asenteet sen sijaan…

Ajatusmaailmojen eroja kuvastaa hyvin se, kun tiedustelin päiväkodissa jotakin erityisruokavalioista. He eivät olleet mokomista kuulleetkaan. Kysyin miten he sitten toimivat jos lapsella on vakava ruoka-allergia. No, nämä lapset eivät voi päästä tavallisiin päiväkoteihin tai kouluhin. Heille on omat erityiset laitoksensa.

Kun selvitin että Suomessa allergisille vain toimitetaan erityiset ruoat normaalikouluinin he eivät yksinkertaisesti uskoneet minua.  Ajatus siitä että tällainen “epänormaali” lapsi kävisi koulunsa normaalien joukossa ei ollut heille mahdollinen.

Kun loskassa ja räntäsateessa tarvoin virastosta toiseen, tavoitti Angelina minut. Hän halusi tavata minut uudestaan ja oli järjestöltämme kuullut missä kiertelin. Angelinalla ei ollut mitään apuvälinettä liikkumiseen (pyörätuolia, rattaita edes) joten hänen ihana äitinsä kantoi hänet joka paikkaan minne he menivät. Kuusivuotiasta – ei ihan kevyttä! – lasta kantaen he olivat kulkeneet jäljillämme kouluun, päiväkotiin ja lopulta saivat meidät kiinni terapia/kuntoutuskeskuksessa.

Pieni Angelina oli tuonut minulle näytettäväksi valokuva-albuminsa. Hän halusi näyttää minulle vauvakuvansa, kuvan ponin selässä, vaahtokylvyssä… Lapsi selvitti minulle kuvia venäjäksi ja minä nyökkäilin. Hänen äitinsä pyyhki liikutuksen kyyneleitä vieressämme.

Yhdessä kuvassa oli Angelinan sänky ja sen yläpuolella pieni hylly täynnä enkelifiguureja. Pari sanaa osaavan tulkin avulla ymmärsin että hän halusi antaa minulle rakkaimman enkelinsä.

Tuo kohtaaminen on yksi elämäni kauneimmista. En tule unohtamaan tuota pientä tyttöä ikinä.

Ja päätin että vaikka projektimme oli kuolemassa sisäisen tuen puutteeseen emmekä ennättäisi saada mitään merkittävää rakenteellista muutosta aikaan, en luovuttaisi ennen kuin edes tämä yksi lapsi pääsisi tavalliseen kouluun.

Hirveällä väännöllä ja paikallisen edustajamme Larissan väsymättömällä uuvutustaktiikalla onnistuimme. Paikallisen lähikoulun rehtori kieltäytyi ensimmäiset noin miljoona kertaa, mutta kun Larissa ratkaisi jokaisen hänen esittämänsä esteen Angelinan koulunkäynnille, hän ei ilmeisesti enää viitsinyt vängätä vastaan. Angelina aloitti koulun normaalisti, hänestä tuli luokassaan äärimmäisen suosittu ja kaikkien lemmikki, ja hänen äitinsä oli koko ajan koulussa mukana kantaen lapsen luokasta toiseen, vessaan ja välitunneille.

Myöhemmin työnohjaajani kysyi minulta (kysymyksen on tarkoitus olla voimauttava ja motivoiva) mitä koen että olen saanut aikaan tuon viiden vuoden aikana. Mietin ja mietin. Muistin kaikki epäonnistumiset, sisäisiin valtataisteluihin kaatuneet hankkeet, turhan paperinpyörityksen. Purskahdin itkuun. En keksinyt yhtään mitään missä olisin oikeasti kyennyt muuttamaan mitään tärkeää.

Työnohjaajaparkani yritti ja kaiveli. Onhan nyt varmasti jotain… Edes yksi juttu..

Sitten ajattelin Angelinaa. Vaikka se ei ollut minun ansiotani, tiedän että tein hänen eteensä parhaani.

Ainakin tuo yksi lapsi sai sai mahdollisuuden.

Ja sen vuoksi tuo enkeli on niin tärkeä.  

~*♥*~

Read Full Post »

Saatoin tuttavani tyttären päiväkodista hänen äitinsä työpaikalle. Tyttö on suloinen kuin pieni villiruusu, vilkas ja eloisa suklaasilmä jonka hiukset lainehtivat puoleen selkään. Metrin mittainen, kolmekielinen, syötävän suloinen.

Tummaihoinen.

Kadunkulmassa ihan kotinurkillani lorvaili kolme miestä. He katsoivat minua ja tyttöstä pitkään ja jotenkin epämiellyttävästi. Yritin olla reagoimatta mutta en voinut välttää laskemasta katsettani maahan heitä ohittaessamme.

”Neekerihuora”, yksi heistä sihahti kun kävelimme ohi. Kauhuissani nostin katseeni silmiin jotka tuijottivat minua röyhkeästi. Muut nauroivat. Hetkeen en edes tajunnut mitä hän tarkoitti. En osannut sanoa mitään vaikka tietysti olisi pitänyt osata. Sisimmässäni vapisin ja voin pahoin.

Järkyttyneenä katsoin lasta, huomasiko hän? Ymmärsikö? Ei. Hänen maailmaansa moinen ei mahtunut, hän selvitti keskeytymättä suunnitelmiaan tulevista synttäreistään. Jotenkin sain lapsen vietyä perille normaalisti.

Sitten pakenin kotiin. Lukitsin oven sisältäpäin. Menin sänkyyn kaikkien peittojen alle ja tärisin. Miehen halveksiva, kaikesta kunnioituksesta riisuttu katse poltti silmissäni vaikka kuinka suljin ne tiukasti.

Ehkä tuo sana tuntui niin hirveältä siksi, että olen itsekin tuntenut rasismin ihollani lapsena. Hurjaa huomata, että nuo muistot ovat niin eläviä, että tuo yksi sana pystyi ajamaan minut peiton alle vapisemaan vielä kolmekymppisenäkin.

He jotka ovat seuranneet LadyBohemiaa tietävätkin jo, että perheeni asui joitakin vuosia Zambiassa kun olin lapsi. Pienessä kylässämme ei ollut päiväkotia eikä koulua. Vanhempani päättivät laittaa minut ja pikkusiskoni päiväkotiin naapurimaahan Zimbabween, oppimaan hieman sosiaalista elämää muiden lasten kanssa. Asuimme ihan rajalla joten aamuisin isä ajoi meidät naapurimaan puolelle ja illalla hän haki meidät kotiin. Muistan kun ohitimme maiden välisen rajan ja tullin mersumme ikkunasta vilkuttaen, pysähtymättä. Samaan aikaan tiellä seisoi loputon jono paikallisia jotka porottavassa auringossa jonottivat koko päivän tai päiviä, päästäkseen edes yrittämään rajan ylitystä.

Päiväkodissa oli sekä musta- että valkoihoisia zimbabwelaislapsia, joten vanhempamme toivoivat sen olevan jokseenkin edistyksellinen. Me kaksi olimme ainoat ”zambialaiset”. Opettajat olivat valkoihoisia.

Päiväkodissa hierarkia oli kuitenkin selkeä ja armoton, samoin kuin erottelu jokapäiväisessä aikuisten elämässäkin tuon ajan Zimbabwessa. Päälliköitä olivat valkeat zimbabwelaislapset jotka saivat tehdä alemmilleen suurinpiirten mitä vain, rankaisematta. Seuraavina tulivat mustat zimbabwelaiset. Heitä rääkkäsivät valkeat zimbabwelaiset, ja kaikki kiusasivat meitä surkeimpia kaikista, zambialaisia.

Suomalaisista ei kukaan ollut koskaan kuullutkaan.

Vaikka emme puhuneet sanaakaan samaa kieltä muiden kanssa opimme pelin hengen välittömästi. Siskoni oli paikan pienin, joten hänet rökitettiin välittömästi jos hän irtosi minusta. Minä olin vanhin joten sain jotenkuten pidettyä puoliamme, mutten yksin pärjännyt varsinkaan isoimmille pojille.

Keksin ratkaisun. Päiväkodin pihalla oli iso ikivanha puu. Kun kiipesimme sinne tarpeeksi korkealle, siskoni minun yläpuolelleni, pystyin potkimalla pitämään kiusaajamme alapuolellamme ja fyysisesti hänestä erossa. Istuimme päivät pitkät puussa kuin mitkäkin apinat. Kun sieltä oli pakko laskeutua oli elämä kuin hunnilauman keskellä selviytymistä.

Eräänä päivänä pahin pelkoni sitten toteutui.

Päiväkoti lähti viettämään päivää maauimalaan. Ja siskoni karkasi minulta. Muut olivat lastenaltaalla mutta tajusin heti että sisko oli painellut aikuisten puolelle. Jo kaukaa näin pahimman kiusaajamme, isoimman valkoisen pojan, aikuisten altaan reunalla. Pikkusiskoni oli vedessä ja poika piti hänen päätään kaksin käsin veden alla.

Tiesin että se oli nyt tässä. Juoksin niin että keuhkot pakahtuivat mutta jokainen liike oli tuskallisen hidas. Näin kun siskoni lakkasi räpiköimästä vastaan.

Revin ja riuhdoin poikaa mutta hän oli liian vahva. Siskoni pää pysyi veden alla. Lopulta purin poikaa niin lujaa kuin ikinä pystyin. Hän päästi irti. Sihahtaen sen päiväkodissa niin tutuksi tulleen kutsumanimen.

Zambian whore.

Ensimmäisiä oppimiani englanninkielisiä sanoja.

Olen myöhemmin miettinyt, että ei poika varmaankaan ymmärtänyt voivansa tappaa toisen lapsen, tai mitä seurauksia hänen teollaan voisi olla. Mutta sen tunsin kuinka hän vihasi meitä. Ei hän meitä tuntenut. Emme olleet ikinä vaihtaneet sanaakaan. Emmekä olleet tehneet hänelle mitään.

Mutta hän halveksi meitä niin.

Kiskoin siskoni tukasta altaan reunalle. Hän oli painava ja pelottavan veltto. Hänen huulensa sinersivät. Hetkeen hän ei liikkunut, sitten hän alkoi yskiä ja oksentaa vettä.

Hän ei ollutkaan kuollut.

Kaikki voima pakeni jäsenistäni. Lysähdin maahan ja itkin.

Allasepisodin jälkeen saimme lopettaa päiväkodin – kuultuaan meidän puussa viettämistämme päivistä vanhempamme olivatkin jo alkaneet kyseenalaistaa sen hyödyllisyyden ryhmädynamiikan oppimisessa. Opettajatkaan eivät olleet innokkaita pitämään minua siellä enää kun olin niin rumasti purrut erästä sen tulevaisuuden toivoista.

Tuo kohtaus palasi mieleeni uudelleen ja uudelleen viime kesänä kun päälleni kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen taas (rasistisessa tarkoituksessa) sylkäistiin tuo sana. Huora.

Aikaisemmin en ole osannut olla kiitollinen tuosta kokemuksestamme zimbabwelaisessa maauimalassa.

Mutta ainakin se opetti minulle sen mitä on olla erilainen.

Ehkä vastaava kokemus olisi ollut hyödyllinen myös kaduillamme – tai eduskunnassamme – huutelijoille.

Ehkäpä silloin heidän maailmankatsomukseensa mahtuisi muitakin sävyjä kuin musta ja valkoinen.

~*♥*~

Read Full Post »