Viime yönä näin hassua unta. Se muistutti minua epäritarillisimmasta miehestä jonka olen koskaan, koskaan, ikinä kohdannut. Tämä on pakko jakaa.

Olimme vuosia sitten työkeikalla Tansaniassa, pääkaupunki Dar es Salaamissa. Monikulttuurisessa porukassamme sain usein vastata kysymyksiin ja ihmettelyyn siitä miten isäni / poikaystäväni ikinä päästi minut yksin niin kauas. Sen lisäksi että olin monikymmenpäisen joukon ainoa nainen, olin myös porukan nuorin. Maassa jossa auktoriteetti ja ikä kulkevat käsi kädessä sain todella tsempata kaikin voimin kyetäkseni ohjeistamaan ryhmäämme.

Kaikesta tästä huolimatta eniten minua jäyti eräs Suomen Pankin ekonomisti. Kutsutaan häntä vaikkapa nimellä Henkka.

Henkka oli juuri saapunut maahan ja vaikutti hieman herkkähipiäiseltä. Hänen oli vaikea suvaita vallitsevia olosuhteita; hän kärsi ja vaikersi kuumuudesta, metelistä ja yleisesta kaaoksesta. Vaikka Henkka oli yli 190 pitkä ja sangen raamikas, hän ei myöskään uskaltanut astua hotellimme ulkopuolelle. Kadut pelottivat häntä. Niinpä hän istua nökötti hotellissa, erittäin pahalla tuulella ja erittäin nälissään, sillä hotellin ravintolassa ei päiviin ollut ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Minun kävi sääliksi leivänpalastaan närkkivää kiukkuista Henkkaa.

Kävin kutsumassa hänet lounaalle. Ihan lähellä oli kiva ravintola, ja oikeasti kadut olivat aika turvallisia. Lisäksi olin ystävystynyt parin taksikuskin kanssa, jotka pitivät minusta todella suloisesti huolta, veivät turvallisesti perille, saattoivat sisätiloihin ja jopa odottivat ilman maksua kunnes sain tapaamiseni hoidettua tuodakseen minut turvallisesti perille takaisin hotellille.

No. Sen sijaan että Henkka olisi iloisena tarttunut ehdotukseeni, hän pohdiskeli happamasti kuinka turvallista seurani hänelle loppupeleissä olisi. Henkka muistutti että olin porukkamme pienikokoisin, ja lisäksi nainen. Hän mietiskeli (ääneen) että vetäisin puoleeni paitsi rosvoja ja ryöstömurhaajia, myös raiskaajia. Siinä vieressä hänellekin voisi käydä jotakin.

Niinpä hän laskelmoi että hänen ei tosiaankaan kannattanut poistua seurassani hotellista. Jos haluaisin syödä hänen kanssaan, saisin selviytyä yksin ravintolaan omalla riskilläni ja siellä sisällä hän kyllä voisi syödä kanssani samassa pöydässä. Sitten palaisimme taas hotellille omia teitämme. Etteivät minun ryöstömurharaiskaajani pääsisi häntä häiritsemään.

Olin sydänjuuriani myöten pöyristynyt.

Ironiaa tavoitellen tiedustelin häneltä miten oli mahdollista että hän oli kuitenkin käynyt kanssani samassa seurueessa illallisella moneen otteeseen. Henkka vastasi pokkana, että hän oli suorittanut todennäköisyyslaskelmia. Jos porukassamme oli viisi miestä hänen itsensä lisäksi, minun mukanani tuomani lisäriski eliminoitui emmekä enää olisi houkutteleva kohde ryöstäjäraiskaajille.

Emme sitten koskaan käyneet lounaalla. Mutta Henkan tyttöystävää minun kävi todella kovin sääliksi.

Kun oikein raivoissani Henkan ajatuksenjuoksua muistelin löysin itsestäni myös hieman vanhanaikasen arvomaailman hippusia vaikka periaatteessa oikein emansipoitunut nainen olenkin. Henkan tavattuani lisäsin miehen määritelmään sielussani Sisäisen Voiman ja Rohkeuden. Mies ei kertakaikkiaan ole silmissäni Mies jos hän ei ole tarvittaessa valmis puolustamaan heikompaansa.

On miehiä ja on Miehiä.

Olen miettinyt miten heidät erottaa toisistaan, kaikkihan eivät ole ihan yhtä avoimia ajatuksenjuoksustaan kuin Henkka. Mutta sitten ymmärsin sen.

Miehet ovat heitä, joiden seurassa sinua ei pelota. Ei vaikka olisitte Dar es Salaamin pimeässä yössä, huonolla alueella ja vastaan tulisi epämääräinen porukka. Tiedät että Mies ei luiki tiehensä ja jätä sinua selviämään yksin.

Sen eron vain tuntee.

~*♥*~

Ps. Henkka lausahteli projektin aikana muitakin kukkasia, miltei tämän veroisia.. Saatte toivoa osaa kaksi jos kiinnostaa…

Read Full Post »

Kuuntelin eilen telkkarista Elämä lapselle -konserttia ja Lastenklinikan pikkupotilaiden liikuttavia tarinoita. Ja muistelin erästä kohtaamaani pientä poikaa. Jolla ei ollut puolellaan isää, äitiä, lääkäriä. Ketään tai mitään.

Työskentelin entisessä elämässäni viitisen vuotta lastensuojelujärjestössä ja osaltani organisoin vammaisten lasten avustushanketta Viipuriin.

Siellä kohtaamastani pojasta – sanotaan häntä vaikka Alexanderiksi – kirjoitin silloin näin:

xxx

Alexander (born summer 2000)

Alexander was born in the town of Petroskoi, Russia. Two days after his birth his mother (a young unmarried woman) refused him. Alexander has lived in state institutions throughout his short life. As Alexander’s mother has never cared for the child, she was stripped from all her parental rights over him in 2005. Nothing is known about Alexander’s father. His family members have never contacted him in the children’s home. In practice, he lives like an orphan.

Alexander is an intelligent, bubbly, sweet, physically disabled child. He can not walk or move by himself. Since his birth, he has had a club foot and an undiagnosed problem with his back, which prevent him from standing or walking. He can only move when supported by others. As the institution where he lives is not able to provide him with a personal assistant, he spends most of his life sitting or lying down in one place. One can only imagine how this affects an active little boy who would love to play with others, learn new things, make friends and go to school.

Despite of the hardships life has thrown on his path, Alexander is an open, social, playful little boy. He is bright ; he loves to draw, do claywork and participate in all possible functions of the children’s home. However, he is often confined to his bed or a chair and spends much of his time alone. This is already affecting his development. Alexander starts to fall behind in the development of his speech. Remaining still and alone will very possibly affect other aspects of his development (physical, social and intellectual) in the future. This is especially heartbreaking in the case of a child who adores being with people, children as well as adults, and craves for human contact. His biggest dream in life is to be able to move.

As Alexander can’t move by himself and has no-one to move him from one place to another, his life is literally very dark in many ways. For example, when the evening falls and it gets dark, all he can do is lie alone in his bed in the darkness. A little practical help was given to him in the form of a flashlight; as his hands – and his brain – work perfectly, he is now able to read in his bed after dark. But to truly lift him from the darkness, he would need an operation to his back, another operation to his foot, combined with some physiotherapy to rehabilitate his withered muscles. Lastly, he needs suitable aid equipment in order to finally be able to move independently.

Currently, Alexander receives no physical therapy and as a consequence his muscles are getting weaker and weaker. Having just started the first class in school, he is at a crucial point of his life. He could either start catching up with the other children, or fall more and more behind, to finally become outcast throughout his life.

With the help of an internationally funded program, Alexander could be able to move. With aid equipment, but nonetheless he would be able to move. In the life of this abandoned child, the difference would be life-altering.

xxx

Minä yritin. Yritin oikeasti, mutta pelkään etten kyennyt tekemään juuri mitään merkittävää tämän pienen pojan hyväksi.

Voin vain sanoa että ikinä en tule unohtamaan häntä.

Mutta se ei Alexanderia auta elämässä eteenpäin. Ei yhtään.

xxx

Elämä lapselle -konsertti oli taas tervetullut muistutus siitä miten onnekkaita me olemmekaan. Uskon lujasti määritelmään, jonka mukaan tärkein yhteiskunnan sivistyksen ja edistyksen mittareista on se miten se huolehtii heikoimmistaan.

Minun silmissäni Lastenklinikka nostaa Suomen korkeammalle kuin mikään muu kotimaassani kohtaamani taho. Sinne olisin niin halunnut kantaa Alexanderin ja ne kaikki muut Viipurissa kohtaamani lapset.

Heidän kohdallaan, muutaman tunnin junamatkan päässä, Lastenklinikat ovat utopiaa vain.

Read Full Post »

En muista kuka otti minusta tämän kuvan mutta sen muistan että olimme Café Engelissä, sulkemisajan jälkeen, ja taustalla soi Dave Lindholmin Pieni ja hento ote.

Tämä oli yksi niitä täydellisen keveitä, täydellisen onnellisia hetkiä. Muistan kun laulussaan Dave kysyi Miten niin jalat maassa? Oletko koskaan nähnyt kenenkään kävelevän jalat ilmassa? Ja ajattelin että katso tänne päin vain, täällä olisi yksi joka leijuu…

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote – siinä kaikki

Edelleen ja aina vain yksi maailmankaikkeuden kauneimmista biiseistä. Säästelen sen kuuntelemista kaikkein surullisimpiin ja myös ihanimpiin hetkiin.

Oman taikansa Pieni ja hento ote tuo molempiin.

~*♥*~

Read Full Post »

.. oli Jari Tervon mukaan Layla-kirjan kirjoittaminen.

Tervo oli haastateltavana Akateemisen kirjakaupan Kohtauspaikalla. Täytyy sanoa, mies on vaikuttava. Terävä, nopea, hauska.

Laylan arvostelussa Hesarin kriitikko Antti Majander kutsui Tervoa Suomen kovimmaksi feministiksi. Hieman uuteen nimikkeeseen on kuulemma vielä totuttelemista.

Jari Tervo: Ainoa jumaluus joka voi synnyttää uutta elämää, on nainen.

Laylasta sanotaan, että se iskee lukijaan on kuin tatuointi ihon alle.

On jo aikakin minun ottaa ensimmäinen tatuointini.

~*♥*~

Read Full Post »

Poikani sulkeutuivat huoneeseensa. Salaseura, äideiltä pääsy kielletty.

Salaseurasta tuli delegaatio tiedustelemaan:

– Äiti mikä on sun lempiväri?

– Viininpunainen.

Seuraava tiedustelija lähetettiin:

– Äiti saadaanks me ostaa viininpunaista maalia, tosi paljon?

???

Iltakylvyssä salaseuralaisten riveistä alkoi tihkua tietoa. Ensimmäinen salainen tehtävä oli hankkia minulle linna synttärilahjaksi.

Piti vielä varmistaa että tulisi varmasti oikeanvärinen.

~*♥*~

Read Full Post »

Rakastan Anna-Leena Härkösen kirjoja. Erityisesti Avoimien ovien päivän, Loppuunkäsitellyn ja Heikosti positiivisen olen lukenut puhki. Suurin piirtein jonotan kirjakaupan oven edessä aamuna jolloin hänen uutuutensa julkaistaan. Tyypillisenä kaikki tai ei mitään -persoonana hautaudun sitten sohvannurkkaan – mielellään viltti, kuppi teetä ja kynttilänvalo seuranani – ja ilmestyn taas ihmisten ilmoille kun jokainen sana on ahmittu. Sielu latautuneena ja jalat tukevasti irti maasta leijaillen. 

Olotila jota tarvitsen säännöllisesti.

Joistakin kirjoista minulle tulee vieroitusoireita enkä raaski päästää niitä käsistäni. Jos kirja kestää sen, saatan lukea saman opuksen vielä toisenkin kerran; hitaasti, nauttien ja sinne tänne hypellen. Vähän niin kuin rakkainta musiikkiaan kuuntelee uudestaan ja uudestaan, löytäen aina vain uusia sävyjä ja sävähdyksiä.  

Älkää siis hämmästelkö jos minusta ei kuulu hetkeen pihaustakaan… Yöpöydälläni odottaa myös Tervon uusin Layla. Kunnioitan ja arvostan alkusysäystä joka sai Tervon tarttumaan aiheeseensa. Muistatteko? Virolainen kehitysvammainen nainen oli houkuteltu Suomeen lupaamalla hänelle lastenhoitotyötä. Joka osoittautui prostituutioksi, vai pitäisikö sanoa orjuudeksi. Häntä pidettiin vangittuna Helsingin Liisankadulla. Aivan naapurissamme, kahden kadun päässä pienestä turvallisesta kodistani. Käsittämätöntä.

Tervo järkyttyi tästä niin että tapahtumasta syntyi Layla, kirja kurdinaisesta joka päätyy ihmiskaupan uhriksi Suomeen.  

Rakastan Tervon lausetta “sielulla ei ole sukupuolta” kun ihmeteltiin miten hän miehenä voi kirjoittaa naiskaupasta ja naisprostituutiosta.

Tapani uppoutua niin totaalisesti kirjaan, musiikkiin tai elokuvaan – onneton jumittaminen, sanoisi joku – toisinaan hieman ärsyttää läheisiäni… Ja herättää hilpeyttä joissakin vähemmän läheisissä. Aikanaan, kun Piano-elokuva ilmestyi, leffateatterin ovimies oppi toivottamaan minut (jälleen) tervetulleeksi matineaan etunimeltä. Olin köyhä opiskelija eikä minulla oikeasti olisi ollut varaa käydä katsomassa sitä ihan joka päivä… Mutta kaurapuurollakin elää, olen huomannut.

Ah. Odotusarvo seuraaville päiville on valtava. Antakaa palaa, Anna-Leena ja Jari! Viekää jalat altani.

Read Full Post »

Ensirakkauteni ja 6-vuotinen kihlaukseni päättyi kun olin 23.

Jokainen hengenveto sattui. Missään ei voinut olla. Elämässä ei ollut enää mitään muuta varmaa paitsi että tästä en selviäisi.

Olimme suudelleet joka ikisessä kadunkulmassa, kietoutuneet toisiimme kaupungin jokaisessa porttikongissa. Helsinki ei ollut tarpeeksi suuri minulle ja muistoilleni.

Minun oli päästävä pois ja kauas pois todellakin. Jos aioin vielä joskus hengittää. Näin työpaikkailmoituksen. Maailmanpankille, Tansaniassa. Etäisyys kuulosti soveliaalta Piti olla tohtoriputkessa, julmettu työkokemus, diplomaattipotentiaalia. Minulla ei ollut mitään paitsi pakko päästä pois, kauas ja pian. Sain työn.

Matkalla uskomaton tapahtui. Paljonkin uskomatonta itse asiassa. Uskoudun teille tänään tämän yhden unohduksen kokoisen käärmeen hetken verran…

Matkustimme paikallisbusseilla ympäri maan jossa mikään ei toiminut, tekemässä haastatteluita. Juokseva vesi, sähkö, puhelin, jonkinlainen liikenne, pankit, sähköpostit, radio, tv. Kaikki oli ihan sattuman varassa.

Eräänä aamuna, muistaakseni kaupungissa nimeltä Tanga, lähdin aamun sarastaessa professori Okoso-Amaan kanssa haastattelemaan erästä maan vaikutusvaltaisimman yrityksen johtajaa.

Löysimme toimivan taksin. Mutta kuten tavallista, se hyytyi puolimatkassa. Keskipäivän armottomassa 40-asteisessa helteessä tarvoimme (toivoaksemme) kohti määränpäätä.

Okoso-Amaa väitti tuntevansa oikotien.

Siinä vaiheessa olin valmis uskomaan mihin vain. Oikaisimme kilometrin verran pellon poikki, jonka kasvillisuus oli meitä puoli metriä korkeampaa ja kamalan tiheää.

Varvastossuni hajosivat mutta pääsimme perille. Saimme kylmää juotavaa.

Haastattelu kesti tuntikausia. Muistan kun kysyin johtajalta miksi vaihtuvuus yrityksessä oli niin poikkeuksellisen suurta. Hän kertoi, että maissipelloilla joilla työtä tehtiin, oli niin paljon käärmeitä, aggressiivisia mustia mamboja, että väkeä kuoli töissä pelloilla miltei päivittäin.

Siellä mistä olimme oikaisseet.

Kun haastattelu loppui tarjoutui johtaja viemään meidät hotelliimme. Naisen vaistoni käski kieltäytymään tarjouksesta. Mies oli kävellyt ympärilläni koko neljätuntisen haastattelun ja ikään kuin satunnaisesti hipaissut selkääni ja hiuksiani useita kertoja. Sattuuhan sellaista. Ei kuitenkaan muslimikulttuurissa jossa vierasta naista kunnioitetaan, ei kosketeta. Ja tämä yritys oli muslimijohtoinen perheyritys.

Vaistoni sanoi että isäntämme oli käärme. Ajattelin kuitenkin omaavani paremmat mahdollisuudet häntä kuin niitä pellolla piileskeleviä vastaan. Yritin viestittää Okoso-Amaalle hätääni mutta hän ei ymmärtänyt. Jätimme Okoso-Amaan hänen hotellilleen ensin ja jatkoimme minun majapaikkaani hiljaisuudessa.

Johtaja pysäytti auton ennen hotellini respaa. Kysyin ääni väristen mitä voisin maksaa kyydistä. ”I’ll take my payment in kind” hän vastasi hymyillen tavalla jota en ikinä unohda.

Kun hän kävi kimppuuni yritin riuhtoa oveani auki. Sitä ei voinut avata sisältäpäin. Havahduin. Hän oli tehnyt tätä enemmänkin. Tämä oli suunniteltua. Raivo nousi kauhun takaa ja ääneni palasi. Huusin suomeksi Ei! EiEiEi! Niin lujaa kun keuhkoistani lähti.

Mies häkeltyi ratkaisevaksi sekunniksi. Ehkä hän ei ollut tottunut naisiin jotka tappelivat vastaan. Revin ikkunani raolleen, kiemurtelin ulos miestä kauemmas potkien ja juoksin niin lujaa kuin pääsin taakseni katsomatta.

Yritin kävellä respan ohi coolisti mutta vastaanottovirkailijan leuka loksahti auki. Täristen jatkoin meille vuokrattuun työhuoneeseen jossa kaksi paikallista assistenttiani ja pomoni taistelivat sähkökatkoksen kanssa.

Hekin jähmettyivät kun astuin sisään. Näin itseni peilistä. Vaatteeni olivat revenneet, tukka oli revitty ja takussa, toinen kenkä puuttui ja kaulassani oli ilkeännäköinen vertavuotava haava. Silmissäni oli villi-ihmisen katse.

Pomoni otti minut syliinsä pakotti minut lempeästi mutta lujasti kertomaan mitä oli käynyt.

Oli hauskaa että hän sattui olemaan ranskalainen. Heillä on itsetuntoa ja temperamenttia. HE eivät tällaista niele. Hän sai peitteli minut sohvalle, hänen katseensa sinkosi tulta ja ääni jäätä. Se oli erittäin vaikuttavaa. Olin iloinen etten ollut vastapuolella, kun esimieheni soitti (sen ainoan kerran koko reissumme aikana puhelinlinjat toimivat) Dar es Salaamiin, yrityksen pääjohtajalle. Hän ilmoitti että Maailmanpankin konsultin kimppuun oli hyökätty (olin vain pikkuassistentti) ja että asiasta syntyisi kansainvälinen skandaali. Ranskan, USA:n ja Tansanian kauppa olisi sillä selvä, kuollut  ja kuopattu. Kansainvälisessä oikeudessa tavattaisiin.

Pääjohtajaparka pelästyi pahemman kerran, rukoili anteeksiantoa ja keinoja hyvittää tapahtunut.

Pomoni ilmoitti että ainoastaan jos minä annan asian anteeksi, voidaan kansainvälistä selkkausta vielä harkita. Hän katsoi minua kysyvästi. Päätin antaa anteeksi, jos johtaja vannoisi että ettei naisia hyväksikäytettäisi yrityksessä (intuitioni kertoi että kohtaamani tyyppi piti käytäntöä jonkinlaisena syntymäoikeutenaan). Mies puhelimessa kertoi olevansa polvillaan ja pitävänsä henkilökohtaisesti huolta asiasta.

Menimme pomoni kanssa hotellin baariin, tilasimme lasit viskiä ja puhuimme. Rakkaudesta. Elämästä. Naisvihasta. Rakkaudesta. Ja sen loppumisesta. Kerroin hänelle, että tapellessani tuota kuvottavaa tyyppiä vastaan olin sen hetken ajan kyennyt hengittämään vapaasti. Sen hetken ajan en edes ajatellut menetettyä suurta rakkauttani. Minulle se oli suunnaton voitto. Helpotus. Tajusin ensimmäisen kerran, että vielä tulisi hetkiä jolloin hengittäminen ja oleminen ei tekisi niin kipeää. Olin jopa kiitollinen koko episodista. Se oli niin paljon tuskattomampi kuin oikea elämäni.

Esimieheni ymmärsi. Hänkin oli elänyt.

Käärmeillä, ihmisillä tai matelijoilla, ei loppujen lopuksi ole niin suurta väliä. Vaikka vaatteet menisivät rikki ja tukka sekaisin, selviää sydän siitä.

Rakkaus onkin sitten ihan eri juttu.

Noniin, tajusinpa juuri suositelleeni teille päällekarkauksen uhriksi joutumista toimivaksi lääkkeeksi sydänsuruun. Öhm. Jos haluatte kokeilla jotakin toista vaihtoehtoa, Maija Vilkkumaan keikka toimii myös. On huomattavasti miellyttävämpi elämys.

Tanzaniassa vastaani tuli niin paljon vastaavia katastrofeja, tappouhkauksia ja sairauksia, etten kerta kaikkiaan kyennyt, onneksi, omaa elämääni aktiivisesti suremaan. Voi miten se teki hyvää.

Kun palasimme Suomeen löi suru minua kasvoille jälleen, muuttumattomana ja tukahduttavana. Päätin lähteä uudelleen maailman ääriin. Kahdessa kuukaudessa sain työn Intiasta ja menin taas.

Kuulostaa eskapismilta ja sitä onkin varmasti. Mutta minulle se toimi kun mikään muu ei toiminut. Kun lopulta palasin, tunsin jo eläväni ja hengittäväni, hetkittäin. Tuli vuosi jolloin ei enää ihan koko aikaa koskenut.

Mutta voi. Olin kuitenkin saanut kokea rakkauden joka oli niin vahva että tarvittiin maailman ääret, pahimmat pelot, käärmeet ja painajaiset jotta edes hetken henki kulkisi.

Siitä ei voi olla muuta kuin kiitollinen.

Read Full Post »

on annettu LadyBohemialle! Oh! Hohohohoh! En olekaan koskaan aikaisemmin voittanut mitään tai tullut mistään tunnustetuksi. Olipas tämä ihana yllätys.

Kiitos ihana Tuija Muotisalongista, että olet huomannut pikku blogini!

Noniin. Jos olen oikein ymmärtänyt, tulisi minun nyt vastata kymmeneen kinkkiseen kysymykseen.

• Suosikkiväri: Viininpunainen
• Suosikkieläin: 
• 1. Sekarotuinen koirani Rekku jonka jouduin lapsena hylkäämään  Zambiaan – en millään saanut sitä lentokoneeseen – ja josta olen nähnyt unia niin kauan etten kehtaa edes kertoa. Unissani Rekku ui valtameren yli ja tulee luokseni. Voisi sanoa että olen uskollista tyyppiä.  
• 2. Seuraava eläintarinani on yhtä traaginen. Rakas ajokoirani katosi metsälle kun olin n. 15-vuotias. Isä etsi ja etsi muttei löytänyt mitään; lopputuloksena hän päätteli että koska missään lähiseudun maalaistalossa ei oltu nähty koirasta jälkeäkään, oli joku perhe varmasti adoptoinut sen itselleen tai antanut oikein eläinrakkaalle ja yksinäiselle lapsukaiselle lahjaksi. Tässä uskossa ja toivossa elin, kunnes 30-vuotisjuhlissani isä lipsautti löytäneensä silloin 15 vuotta sitten rakkaan hauvani auton yliajamana. Jopa pikkusiskolleni oli kerrottu!  
• Suosikkinumero: Ekonomina en pidä numeroista.
• Suosikki alkoholiton juoma: Aamukahvini. Sängyssä kiitos. 
• Facebook vai Twitter? Olen hieman yksinäinen susi vaikka peitänkin sen varsin hyvin. Niinpä minulle fb on miellyttävän epäsosiaalinen tapa hoitaa sosiaalisia kontaktejani.   
• Intohimosi: Niitä on paljon joten sanon Elämä.
• Saada vai antaa lahja? Rakastan suunnitella juuri kyseiselle henkilölle täydellistä lahjaa, ostan usein joululahjojakin keväällä kun Se Oikea juttu Oikealle Ihmiselle kävelee vastaan… Keräilen sametti- ja silkkinauhoja, pitsinauhoja ja vanhoja koristepapereita jne. Koruja olen usein antanut lahjaksi pikkuruisissa vanhoissa kristallirasioissa, satiininauhalla solmittuna, mukana kaunis tyylitelty mustavalkoinen kortti..  Lahjan ei kuitenkaan tarvitse olla materiaa ollakseen ikimuistettava. Ystäväni kertoi pariskunnasta, jolla ei ollut varaa käydä Juhlaviikkojen konsertissa. He olivat kantaneet piknikpöydän ja tuolit, pellavaliinan, kukkakimpun, viiniä ja kristallilasit juhlateltan viereen ja nauttivat konsertista siinä. Se oli minusta aivan täydellistä. Itsekin nauttisin eniten persoonallisista lahjoista, tärkeintä on kuitenkin että lahja ei ole antajalle pakkopulla “kun jotakin on viime hetkellä pakko kuitenkin ostaa”.
• Suosikkiviikonpäivä: Kaikki päivät. Paitsi maanantait.
• Suosikkikukka: Rakastan kaikkia kukkia. Haaveeni on joka kesä tehdä terassistamme todellinen villipuutarha. Ostan itselleni kukkia kiitokseksi kun olen suoriutunut jostakin itselleni raskaasta.
• Suosikkikuvio: Tällä hetkellä se on eräs lumoava maalaus johon rakastuin lomalla ja jota en ole voinut unohtaa… Säästän siihen ankarasti, olen jopa hankkinut säästöpossun.

Minua pyydettiin myös nimeämään omia suosikkiblogejani… Olen huono bloggaaja koska en kertakaikkiaan ennätä käydä lukemassa muiden kirjoituksia, vaikka tiedän että taatusti inspiroituisin niistä. Tässä kuitenkin muutamia jotka tuovan auringonpaistetta minun elämääni:

* http://kalastajanvaimo.indiedays.com/

* http://www.trendi.fi/kaikkimitarakastin

* http://finevanbrooklyn.wordpress.com/

~*♥*~

Read Full Post »

Charm of the day… I feel like Monday so I need one. Here goes.

Read Full Post »

Toisinaan Helsinki ei tunnu kaupungilta vaan kylältä.

Mutta hyvällä tavalla.

Strindbergin terassilla

Silloin kun kävelee pitkin auringonpaisteista Esplanadia ja saa yllätyskutsun liittyä seuraan, ja apua painavien laukkujen kantamiseen…

Kun kesken promenaadin päätyykin ex tempore kuuntelemaan kiinnostavaa bisnesideaa (kiitos Tove!).

Ben ja maailman suloisin Zarmina

Zarmina on uusi ystäväni, joka kutsui minut tähän tilaisuuteen.

Vaikka olen tuntenut hänet vasta pienen hetken, tiedän jo, että hän on yksi herttaisimmista ja aidoimmista ikinä tapaamistani ihmisistä. Zarminan elämäntarina on niin inspiroiva, niin humaani, niin kitkeränsuloinen kertomus surusta ja menetyksestä sekä positiivisuuden voimasta, että kaikkien pitäisi se kuulla. Ainakin eräiden perussuomalaisten kansanedustajien.

Oli ihan pakko sanoa. Sorry.

 Zarmina kertoi juhlista joissa Ben oli yllättäen tullut kertomaan haluavansa esitellä hänet “yhdelle naiselle”. Joka osoittautui presidentiksemme. Jonka seurueessa oli myös eräs Juhani Kaskeala. Joten Zarmina pääsi kertomaaan oman – monia äänekkäitä tahoja viisaamman – näkemyksensä Afganistanin siviileiden hädästä, pakolaisuudesta, ja suomalaiseen yhteiskuntaan kotoutumisesta suoraan Puolustusvoimain ylipäällikölle ja komentajalle.

Jota puolestaan seurasi kutsu linnan juhliin.

Oikea elämä on niin paljon tarua kiinnostavampaa..

Matkan jatkuessa toisaalla, toisella terassilla, toiset kahvit toisten ystävien kanssa…

Ihanat naiset Fredalla

Näyttää siltä kuin koko Helsinkini olisi päättänyt imeä itseensä kesän viimeiset lämpimät auringonsäteet. Minä muiden mukana.

Rakastan näitä raikkaita elokuisia viikonloppuja kun kapungin kadut ovat täynnä hulinaa, auringon lämpöä, hymyjä ja vilskettä. Elämää. Ihmiset ovat palanneet kaupunkiin kesäpesistään mutta lämpö houkuttelee viipyilemään ulkona.

Eilen kun astuin keskusta-asunnostamme pikkuaukiollemme, oli siihen pystytetty pop-up kahvila! Ja pieni plazantapainen oli täynnä iloisia ihmisiä kakkukahveilla, kuin parhaissakin kyläjuhlissa.

Mikä ihana päivä.

Liittäisin tähän vielä Maija Vilkkumaan biisin Kesä mutten nyt kehtaa kolmatta kertaa tänään… Sitä kuitenkin kuuntelin uudestaan ja uudestaan tätä kirjoittaessani:-).

~*♥*~

Read Full Post »