I thought I was rolling with the punches life’s thrown on my path more or less okay.
Until yesterday.
When out of nowhere, I fainted.
In the audience of a crowded theatre no less.
I was alone so maybe it took some time for people to notice… But when they did all hell broke loose. Ambulance came. I had to go with them. How spectacularly embarrassing.
Finally, one of the ambulance guys listened as I told him of some of the hardships I’d faced recently. And that I’d again forgotten to eat and all that. So he was sweet and instead of forcing me to go to the hospital, he escorted me to my train. Wishing me the best of luck.
A warm thanks to you, kind stranger.
Just a moment earlier at the theatre... Still standing.
OK. This was a wake-up call, even for me. Life must change. Drastically, and now.
Would you send some good wishes to accompany my path???
I think I could use them.
The play was actually fascinating; The Vagina Monologues by Eve Ensler. It’s played all around the world on Valentine’s day under theme “V-Day Until the Violence Stops”. The performances raise awareness and gather money to end violence against women and girls.
I feel so incredibly stupid for not having seen it all.
I'm glad I had time to immortalize a at least some of the performance...
But even that doesn’t erase the fact that what I did see was deeply moving, inspiring and thought-provoking.
Important topic, beautifully delivered.
~*♥*~
ladybohemia.com 
Lähetän kasapäin voimia ja lämpimiä ajatuksia! Olet aina tervetullut irrottautumaan arjesta luoksemme ❤
Voi kiitos Hanski kulta. Ja voi miten mielelläni juuri nyt ihan kaikesta irtautuisinkaan! Valitettavasti se ei vain mitenkään onnistu… Niinpä keskityn tekemään täällä kotipesässä sellaisia muutoksia joiden avulla jaksan taas eteenpäin, suuremmin pyörtyilemättä.
Kiitos että olet olemassa ystävä rakas.
Iso halaus ja voimapommi täältäkin! Lupaathan ottaa jatkossa iisimmin!
Vaginamonologit on hätkähdyttävä näytelmä. Näin sen kymmeisen vuotta sitten kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, sillä teimme sen pohjalta ryhmätyötä puheilmaisun kurssille yliopistolla. Olen usein ajatellut, että se pitäisi nähdä joskus uudestaan. Pyörtynytkin olen josus. Parikin kertaa. Se tuntuu kaamealta. Pyörtyilyn pelossa aloin pitää hedelmäsokerikarkkipötkö (tiedäthän ihanat Siripirit, niitä saa apteekista :)) aina mukana käsilaukussani sille varalle, että alkaa heikottaa jossain julkisella paikalla. Suosittelen :)!
Kiitos Lea kultainen. Olen tehnyt pyhän päätöksen pitää itsestäni hieman parempaa huolta tulevaisuudessa; niin ikävä kokemus oli herätä yksin ihmislauman keskeltä kaukana kotoa. Mutta tuohon ei ollut syynä verensokerin lasku ainakaan yksistään…. Uskon että se oli vakavampi varoitus siitä että on aika tehdä isompi remontti koko elämässä ja sekös pientä ihmistä pelottaa.
Mutta. Viisaat ihmiset ovat minulle kertoneet että ainoa tapa voittaa pelko on kohdata se.
Ja sillä tiellä olen jo tänä yönäkin.
Vauhtia liikaa…vaikea on vähentää, kokemuksesta tiedän. Aikoinaan vaadin itseltäni liikaa, tein muidenkin työt jne. Taju ei mennyt kertaakaan, mutta tuli huimauskohtauksia ja älysin hidastaa tahtia vasta kun töissä alkoi olla vaikea pysyä päivä “tolpillaan” (ja töiden jälkeen iltapäivällä unet). Siis, Kaisu, nyt yritä hidastaa vauhtia, kyllä se siitä. Energiapatukoita laukkuun varalle. Toivut kyllä nopeasti, koska elimistösi ymmärsi varoittaa. Terkut!
Kiitos Rita huolenpidosta…♥. Olen alkanutkin jo välttää pahaa oloa aiheuttavia asioita ja ihmisiä ympäriltäni. Pelkkä päätös siitä teki jo hengittämisen hieman helpommaksi 🙂
Footprints in the Sand
One night I had a dream…
I dreamed I was walking along the beach with the Lord, and
Across the sky flashed scenes from my life.
For each scene I noticed two sets of footprints in the sand;
One belonged to me, and the other to the Lord.
When the last scene of my life flashed before us,
I looked back at the footprints in the sand.
I noticed that many times along the path of my life,
There was only one set of footprints.
I also noticed that it happened at the very lowest and saddest times in my life
This really bothered me, and I questioned the Lord about it.
“Lord, you said that once I decided to follow you,
You would walk with me all the way;
But I have noticed that during the most troublesome times in my life,
There is only one set of footprints.
I don’t understand why in times when I
needed you the most, you should leave me.
The Lord replied, “My precious, precious
child. I love you, and I would never,
never leave you during your times of
trial and suffering.
When you saw only one set of footprints,
It was then that I carried you.”
Voi Annica rakas. Nyt tuli kyyneleet silmiin.
Kiitos ystäväni.