Kuuntelin eilen telkkarista Elämä lapselle -konserttia ja Lastenklinikan pikkupotilaiden liikuttavia tarinoita. Ja muistelin erästä kohtaamaani pientä poikaa. Jolla ei ollut puolellaan isää, äitiä, lääkäriä. Ketään tai mitään.

Työskentelin entisessä elämässäni viitisen vuotta lastensuojelujärjestössä ja osaltani organisoin vammaisten lasten avustushanketta Viipuriin.

Siellä kohtaamastani pojasta – sanotaan häntä vaikka Alexanderiksi – kirjoitin silloin näin:

xxx

Alexander (born summer 2000)

Alexander was born in the town of Petroskoi, Russia. Two days after his birth his mother (a young unmarried woman) refused him. Alexander has lived in state institutions throughout his short life. As Alexander’s mother has never cared for the child, she was stripped from all her parental rights over him in 2005. Nothing is known about Alexander’s father. His family members have never contacted him in the children’s home. In practice, he lives like an orphan.

Alexander is an intelligent, bubbly, sweet, physically disabled child. He can not walk or move by himself. Since his birth, he has had a club foot and an undiagnosed problem with his back, which prevent him from standing or walking. He can only move when supported by others. As the institution where he lives is not able to provide him with a personal assistant, he spends most of his life sitting or lying down in one place. One can only imagine how this affects an active little boy who would love to play with others, learn new things, make friends and go to school.

Despite of the hardships life has thrown on his path, Alexander is an open, social, playful little boy. He is bright ; he loves to draw, do claywork and participate in all possible functions of the children’s home. However, he is often confined to his bed or a chair and spends much of his time alone. This is already affecting his development. Alexander starts to fall behind in the development of his speech. Remaining still and alone will very possibly affect other aspects of his development (physical, social and intellectual) in the future. This is especially heartbreaking in the case of a child who adores being with people, children as well as adults, and craves for human contact. His biggest dream in life is to be able to move.

As Alexander can’t move by himself and has no-one to move him from one place to another, his life is literally very dark in many ways. For example, when the evening falls and it gets dark, all he can do is lie alone in his bed in the darkness. A little practical help was given to him in the form of a flashlight; as his hands – and his brain – work perfectly, he is now able to read in his bed after dark. But to truly lift him from the darkness, he would need an operation to his back, another operation to his foot, combined with some physiotherapy to rehabilitate his withered muscles. Lastly, he needs suitable aid equipment in order to finally be able to move independently.

Currently, Alexander receives no physical therapy and as a consequence his muscles are getting weaker and weaker. Having just started the first class in school, he is at a crucial point of his life. He could either start catching up with the other children, or fall more and more behind, to finally become outcast throughout his life.

With the help of an internationally funded program, Alexander could be able to move. With aid equipment, but nonetheless he would be able to move. In the life of this abandoned child, the difference would be life-altering.

xxx

Minä yritin. Yritin oikeasti, mutta pelkään etten kyennyt tekemään juuri mitään merkittävää tämän pienen pojan hyväksi.

Voin vain sanoa että ikinä en tule unohtamaan häntä.

Mutta se ei Alexanderia auta elämässä eteenpäin. Ei yhtään.

xxx

Elämä lapselle -konsertti oli taas tervetullut muistutus siitä miten onnekkaita me olemmekaan. Uskon lujasti määritelmään, jonka mukaan tärkein yhteiskunnan sivistyksen ja edistyksen mittareista on se miten se huolehtii heikoimmistaan.

Minun silmissäni Lastenklinikka nostaa Suomen korkeammalle kuin mikään muu kotimaassani kohtaamani taho. Sinne olisin niin halunnut kantaa Alexanderin ja ne kaikki muut Viipurissa kohtaamani lapset.

Heidän kohdallaan, muutaman tunnin junamatkan päässä, Lastenklinikat ovat utopiaa vain.

Read Full Post »

En muista kuka otti minusta tämän kuvan mutta sen muistan että olimme Café Engelissä, sulkemisajan jälkeen, ja taustalla soi Dave Lindholmin Pieni ja hento ote.

Tämä oli yksi niitä täydellisen keveitä, täydellisen onnellisia hetkiä. Muistan kun laulussaan Dave kysyi Miten niin jalat maassa? Oletko koskaan nähnyt kenenkään kävelevän jalat ilmassa? Ja ajattelin että katso tänne päin vain, täällä olisi yksi joka leijuu…

Pieni ja hento ote ihmisestä kiinni
Aivan sama tunne kuin koskettava tuuli
Pieni ja hento ote – siinä kaikki

Edelleen ja aina vain yksi maailmankaikkeuden kauneimmista biiseistä. Säästelen sen kuuntelemista kaikkein surullisimpiin ja myös ihanimpiin hetkiin.

Oman taikansa Pieni ja hento ote tuo molempiin.

~*♥*~

Read Full Post »

.. oli Jari Tervon mukaan Layla-kirjan kirjoittaminen.

Tervo oli haastateltavana Akateemisen kirjakaupan Kohtauspaikalla. Täytyy sanoa, mies on vaikuttava. Terävä, nopea, hauska.

Laylan arvostelussa Hesarin kriitikko Antti Majander kutsui Tervoa Suomen kovimmaksi feministiksi. Hieman uuteen nimikkeeseen on kuulemma vielä totuttelemista.

Jari Tervo: Ainoa jumaluus joka voi synnyttää uutta elämää, on nainen.

Laylasta sanotaan, että se iskee lukijaan on kuin tatuointi ihon alle.

On jo aikakin minun ottaa ensimmäinen tatuointini.

~*♥*~

Read Full Post »

Poikani sulkeutuivat huoneeseensa. Salaseura, äideiltä pääsy kielletty.

Salaseurasta tuli delegaatio tiedustelemaan:

– Äiti mikä on sun lempiväri?

– Viininpunainen.

Seuraava tiedustelija lähetettiin:

– Äiti saadaanks me ostaa viininpunaista maalia, tosi paljon?

???

Iltakylvyssä salaseuralaisten riveistä alkoi tihkua tietoa. Ensimmäinen salainen tehtävä oli hankkia minulle linna synttärilahjaksi.

Piti vielä varmistaa että tulisi varmasti oikeanvärinen.

~*♥*~

Read Full Post »

Rakastan Anna-Leena Härkösen kirjoja. Erityisesti Avoimien ovien päivän, Loppuunkäsitellyn ja Heikosti positiivisen olen lukenut puhki. Suurin piirtein jonotan kirjakaupan oven edessä aamuna jolloin hänen uutuutensa julkaistaan. Tyypillisenä kaikki tai ei mitään -persoonana hautaudun sitten sohvannurkkaan – mielellään viltti, kuppi teetä ja kynttilänvalo seuranani – ja ilmestyn taas ihmisten ilmoille kun jokainen sana on ahmittu. Sielu latautuneena ja jalat tukevasti irti maasta leijaillen. 

Olotila jota tarvitsen säännöllisesti.

Joistakin kirjoista minulle tulee vieroitusoireita enkä raaski päästää niitä käsistäni. Jos kirja kestää sen, saatan lukea saman opuksen vielä toisenkin kerran; hitaasti, nauttien ja sinne tänne hypellen. Vähän niin kuin rakkainta musiikkiaan kuuntelee uudestaan ja uudestaan, löytäen aina vain uusia sävyjä ja sävähdyksiä.  

Älkää siis hämmästelkö jos minusta ei kuulu hetkeen pihaustakaan… Yöpöydälläni odottaa myös Tervon uusin Layla. Kunnioitan ja arvostan alkusysäystä joka sai Tervon tarttumaan aiheeseensa. Muistatteko? Virolainen kehitysvammainen nainen oli houkuteltu Suomeen lupaamalla hänelle lastenhoitotyötä. Joka osoittautui prostituutioksi, vai pitäisikö sanoa orjuudeksi. Häntä pidettiin vangittuna Helsingin Liisankadulla. Aivan naapurissamme, kahden kadun päässä pienestä turvallisesta kodistani. Käsittämätöntä.

Tervo järkyttyi tästä niin että tapahtumasta syntyi Layla, kirja kurdinaisesta joka päätyy ihmiskaupan uhriksi Suomeen.  

Rakastan Tervon lausetta “sielulla ei ole sukupuolta” kun ihmeteltiin miten hän miehenä voi kirjoittaa naiskaupasta ja naisprostituutiosta.

Tapani uppoutua niin totaalisesti kirjaan, musiikkiin tai elokuvaan – onneton jumittaminen, sanoisi joku – toisinaan hieman ärsyttää läheisiäni… Ja herättää hilpeyttä joissakin vähemmän läheisissä. Aikanaan, kun Piano-elokuva ilmestyi, leffateatterin ovimies oppi toivottamaan minut (jälleen) tervetulleeksi matineaan etunimeltä. Olin köyhä opiskelija eikä minulla oikeasti olisi ollut varaa käydä katsomassa sitä ihan joka päivä… Mutta kaurapuurollakin elää, olen huomannut.

Ah. Odotusarvo seuraaville päiville on valtava. Antakaa palaa, Anna-Leena ja Jari! Viekää jalat altani.

Read Full Post »