Toissapäivänä missasin yhden elëmäni tilaisuuksista. Mahdollisuuden tavata Leah Chishugin, joka on kokenut Ruandan verilöylyn, selvinnyt hengissä ja kirjoittanut kirjan kokemuksistaan.
Leah oli Helsingissä pari päivää, mutta hänen aikatauluaan ei kuulemani mukaan pahemmin hehkutettu koska hänen henkeään on uhattu.
Olin lukenut hänen kirjansa “Pitkä matka paratiisiin” yhdeltä istumalta. En kertakaikkiaan pystynyt laskemaan sitä käsistäni ennen kuin viimeisinkin sivu oli käännetty.
Bébé Leahin matka Mama Leahiksi, Ruandasta Etelä-Afrikkaan, on kaikessa hirveydessään inhimillisyyden tuolla puolen. Ja samalla kirja on kuitenkin viesti toivosta, rakkaudesta, elämän tarkoituksesta. Jopa anteeksiannosta. 17-vuotias Leah kuljettaa oman vauvansa ja kolme kuolleiden äitien pikkulasta turvaan painajaisen keskeltä ja selviää jotenkuten hengissä, järjissäänkin. Pakoaan hän ei kuitenkaan lopeta vaan jatkaa kunnes Afrikan mantereen rajat tulevat vastaan. Ja sen jälkeenkin.
Olisin halunnut pyytää tätä uskomattoman vaikuttavaa naista omistamaan kirjan pienille pojilleni – tämä on kirja joka heidänkin pitäisi lukea, sitten joskus.
Olin itse Tansanian Arushassa töissä pari vuotta verilöylyn jälkeen. Arusha on lähellä Ruandan rajaa ja kansanmurhaan syyllistyneitä hutuja oli paennut kaupunkiin. Heitä pelättiin. Jousipyssyllä varustettu masaimies vartioi hotellihuoneeni ulkopuolella öisin. Hotellin johtaja kertoi että hänen jousensa oli sivelty tappavalla myrkyllä ja hänen tehtävänsä oli suojella hotellissa vierailevia eurooppalaisia, sillä saattoi olettaa että meiltä löytyisi ulkomaan valuuttaa ja se teki meistä houkuttelevan saaliin kansanmurhasta syytetyille.
Muistan aina kuinka pidimme kovaa meteliä tullessamme illalla “kotiin” päivälliseltä, ettei virkaintoinen vartija vahingossa ampuisi meitä…
Arushassa myös järjestettiin myöhemmin oikeudenkäynnit, joissa kansanmurhaan syyllistyneitä pyrittiin saamaan vastuuseen teoistaan. Käsittääkseni prosessi oli kuitenkin toivottoman hidas, tehoton ja jopa korruptoitunut. Ilmeisesti jonkinlaiset totuuskomissiotyyppiset kylätribunaalit ovat toimineet paremmin. Niissä uhrin omaiset voivat antaa anteeksi rikoksensa tunnustavalle murhaajalle.
Kirjan luettuani voin vain ihmetellä miten he siihen kykenevät. Mutta pitkän matkansa kuljettuaan Leahkin kertoo kuinka hän lopulta katsoo sisarustensa murhaajaa silmiin – ja tuntee vain sääliä.
Tämä on kirja jota on vaikeaa, jopa tuskaista lukea.
Väkevyydessään, todistusvoimassaan, autenttisuudessaan se on samanaikaisesti yksi niistä kirjoista joka meidän kaikkien pitäisi lukea.
ladybohemia.com 
Olenkin tassa pohdiskellut minka kirjan lukisi seuraavaksi, vaikka paasin osin kasa kirjoja jai Balille niin siipa uudet kirjainpuutarhat kutsuvat.
Mutta nyt olen sen verran vakuuttunut etta eipa taida miettia kahta kertaa enaan 🙂
❤ Sen verran kaunis kirjan esittely ❤
Vietätköhän seuraavan talven Afrikassa kun olet tämän lukenut… Niin kauniisti Leah kuvaa kaikkea muuta paitsi tietysti Ruandan väkivaltaisuuksia… Luulenpa että manner olisi sinulle suuren inspiraation lähde:-)
Luin juuri kirjan ja itkin ja itkin. Miten maailma voi olla niin kaamea paikka? Vain ulkoisten syiden takia tutseja tapettiin 800 000 henkeä. Tutsit olivat pitkiä, kauniita, kapeanenäisiä. Annan kirjan kaikille lapsilleni luettavaksi, siinä voi miettiä monia asioita, kuten sitä ettei kannata lietsoa vihaa – ei edes vaalien alla. Seuraukset voivat olla kaameita!
Luin juuri kyseisen kirjan ja yhdellä istumalla sen joutui tekemään vaikka lukukokemus rankka olikin. Kamala miten julmia ihmiset voivatkaan olla toisilleen! Ei sitä voi järjellä ymmärtää. Kirja oli lukemisen arvoinen ja käänsi ajatuksiani positiivisemmiksi pakolaisia kohtaan. Kaikki eivät todellakaan voi jäädä kotimaahansa tai palata sinne vaikka tilanne rauhoittuisi.
Juuri niin itsekin ajattelen:-). Aika suuren asian Leah on kyennyt aikaansaamaan kertomalla tarinansa. Jokainen jonka tiedän, joka on kirjan lukenut, on sanonut sen muuttaneen jotakin heissä itsessään. Toivottavasti Leahkin tietää sen…
ps. Olen laittanut sinulle fb-meiliä
Luin juuri kyseisen kirjan ja hyvähän se oli. Uskomaton selviytymistarina ja herätti minut ymmärtämään, mitä Ruandassa on silloin tapahtunut ja tapahtuu yhä. Mutta sen verran olen kyyninen, että en ihan heti usko kaikkien niiden tuntemattomien miesten auttaneen Leahia ilman vastapalveluksia ihan vain hyvästä sydämestä.
Hmmm… Itse olen kokenut (Itä-)Afrikkalaisen mentaliteetin juuri tuollaisena.
Yhtenä esimerkkinä: olin yksin 20 ja risat -ikäisenä Zanzibarissa lomalla. Ensimmäisenä iltana saarella en tuntenut paikkaa enkä yhtään ihmistä, mutta en ollut syönyt koko päivänä joten lähdin metsästämään jotakin syötävää vaikka ulkona oli jo sysipimeää. Rannalla olikin täysi meno päällä, paikalliset paistoivat ulkotulilla mereneläviä ja turistejakin kierteli joukossa jokunen. Sähkövaloja ei ollut missään mutta täysikuu valaisi meitä.
Syötyäni lähdin keskiyön tienoilla etsimään tietä hotellilleni. Pian rannalta poistuttuani olin yksin tyhjillä kaduilla, ja jokseenkin eksyksissä. Stone Town (vanhakaupunki, jossa kadut ovat välillä metrin levyisiä) oli kuolemanhiljainen. Silloin huomasin että joku mies seurasi minua.
Kiihdytin tahtia ja hidastin, hän samoin. Näin edessäni hiljaisen hotellin (ei minun) ja päätin järjestäytyä miehestä eroon sen edessä. Jos hän kävisi kimppuuni, olisi toivoa että saisin huudettua ja joku ehkä kuulisi.
Käännyin ympäri ja painelin miehen luokse. Vain hieman vapisevalla äänellä kysyin miksi hän seurasi minua. Mies (David) oli äärettömän pahoillaan. Hän oli nähnyt minut rannalla ja kas vain, päätellyt että olen muukalainen, ja yksin. Kun lähdin yksin Stone Townia kohti, hän oli huolestunut – se ei tuohon aikaan ollut kaikkein turvallisin paikka. Hän ei halunnut tunkeilla, joten hän oli seurannut minua matkan päästä varmistaakseen että pääsen turvallisesti perille.
En tietenkään uskonut häntä heti, mutta olin kohdannut vastaavaa ystävällisyyttä, huomaavaisuutta ja huolehtivaisuutta Tanzaniassa työskentelyni aikana niin monta kertaa, että annoin Davidille mahdollisuuden.
Tapasin hänet monta kertaa saarella oloni aikana. David ei yrittänyt iskeä minua eikä hän halunnut minulta rahaa, pääsylippua Eurooppaan, tai mitään muutakaan. Välttääkseen väärinkäsityksiä (monet turistit pitävät kaikkia paikallisia jonkin sortin huijareina) hän ei antanut minun ostaa itselleen edes Cokista. Kirjoittelimme kyllä pitkään kotiinpaluuni jälkeen.
Vastaavaa pyyteetöntä sydämellisyyttä olen harvoin länsimaissa täysin vieraiden ihmisten taholta kokenut. Mutta Afrikassa useinkin.
Näiden kokemusteni jälkeen olen aina tuntenut olevani jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa Afrikalle ja sen lämpimille ihmisille. Niin monta kertaa he minut pelastivat milloin mistäkin pulasta. Ja he ovat tähän päivään saakka minulle esimerkkeinä siitä kuinka ventovieraan ja oudon muukalaisen voi kohdata.